Kurtisaani

Olen tottunut ajatukseen itsestäni ihmisenä joka joskus hamassa tulevaisuudessa vähentää töiden tekoa tai lopettaa palkkatöiden tekemisen kokonaan ja käyttää aikansa sen sijaan kirjoittamiseen ja luovaan touhuiluun. En ole vielä sellaisessa pisteessä, etteikö jotain tuottavaa joka tapauksessa pitäisi tehdä, mutta en ole myöskään enää siinä pisteessä, josta lähdin liikkeelle. 

Oman etenemisen hahmottaminen tuntuu vaikealta sekä niin, että sitä ei arjessa varsinaisesti huomaa, kun elelee vaan, mutta myös niin, että sitä on vaikea myöntää itselle. On vaikea myöntää, että halutessani voisin tehdä paljon nykyistä vähemmän rahaa tuovia töitä ja keskittää energiani kirjoittamiseen, koska se vaatisi myös sen myöntämisen, että olen itse ainoa, jonka vitkuttelu vaikuttaa kirjoittamiseni määrään.

Opettelen pikkuhiljaa hyväksymään sen, että tavoite, jonka toteutumiseen oli joskus 20 vuotta, ei enää ole 20 vuoden päässä. Syitä on monia: ainakin se, että 1) olen määrätietoisesti edennyt kohti tavoitettani, 2) olen pitänyt elämiseni kustannukset suhteellisen pieninä, 3) olen tehnyt enemmän töitä kuin oletin tekeväni ja pystynyt siten nopeuttamaan säästämistä entisestään, ja 4) minulla on ollut monessa kohtaa hyvä tuuri.

Tavoitteeseeni on kuitenkin liittynyt koko ajan ajatus suhteellisen vaatimattomasta taiteilijaelämästä. Tonnin tulot riittävät kattamaan pakolliset menot, eikä luksusteluun ole erityistä himoa. Seksityöt mahdollistaisivat tarvittaessa ekstrarahan keräämisen vaikkapa hajonnutta läppäriä varten, mutta pääasiassa pakertaisin päivät pitkät nöyrästi tietokoneen/vihkon ääressä tekstejä, joista ketään ei kiinnosta maksaa mutta jotka ovat minulle itseisarvoisen tärkeitä.

Vaikka tavoitteeni ei olekaan luopua kaiken rahaa tuovan työn tekemisestä, arvelen silti pähkäileväni monia sellaisia asioita, joita ihmisten olisi hyvä mietiskellä muutamaa vuotta ennen eläkettä. Yhteiskunnassa, jossa elämä pyörii niin vahvasti (palkka)työn tekemisen ympärillä, on aikamoista opetella hahmottamaan itsensä työelämän realiteeteista irrallaan. Vanhuuseläkkeelle jäävien kohdalla tilanne on toki siinä mielessä eri, että eläköityminen on ympäristön oletus, ja esim. sairaseläkkeelle jäävien kohdalla kyse tuskin on vapaasta tahdosta jättäytyä pois työelämästä. Silti: Kuka minä olen, jos en ole työntekijä tai rahan tekemiseen pyrkivä yrittäjä? Mitä silloin tehdään, ja miten tilanne pitäisi selittää kaikille niille, jotka kyselevät, mitä teet työksesi?

Samoja kysymyksiä pohtinee aika moni seksityöntekijä. Jos on työnsä osalta kaapissa, on aika hankala selittää, millä päivänsä täyttää, ellei rinnalla ole jotain muutakin duunia tai esimerkiksi opintoja.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Majoituin hiljattain ylellisessä hotellissa. Mietiskelin siellä ollessani Junichiro Tanizakin Varjojen ylistystä ja sitä, miten Tanizaki harmitteli, kuinka vaikeaa on rakentaa japanilaisia perinteitä kunnioittava talo modernissa yhteiskunnassa. Nykyajan standardeihin sovittautuminen vaatii muoviputkia, pistorasioita ja posliinisia vessanpönttöjä, jotka suorastaan irvailevat menneiden aikojen perään haikailevan rakentajan fantasioille.

Yrittäessään orjallisesti rakentaa fantasiaansa todeksi tuleekin korostaneeksi unelmaan sopimattomia asioita. Jos jollakulla olisi matala japanilaistyylinen sänky ja seinällä mustetyö, voisin olettaa hänen pitävän japanilaisesta kulttuurista. Kokonaisuus voisi olla tasapainoinen ja korostaa samalla juuri niitä asioita, joita sisustaja on halunnutkin. Jos taas joku sanoisi minulle, että hänellä on perinteinen japanilainen koti, väite olisi tuomittu osoittautumaan vääräksi. Vaikka kuinka olisi tatamit, paperiseinät, futonit ja riisipaperilyhdyt, huomio kiinnittyy lähinnä jatkojohtoon ja siihen, miten räikeän huonosti se sopiikaan ympäristöönsä.

Sama tapahtuu luksuksessa. Ylellisyys rakentuu pitkälti odotuksista sekä pienten yksityiskohtien huomioimisesta. Jos olen käyttänyt johonkin paljon rahaa, arvostan sitä todennäköisesti jo sen vuoksi enemmän kuin jos olisin saanut saman ilmaiseksi. Jos odotuksiini vielä edes suurin piirtein vastataan – tai on osattu ottaa huomioon asioita, joita en edes ole asiakkaana tajunnut ajatella – olen valmis kokemaan saaneeni luksuspalvelua.

Minusta on kuitenkin hirveän hauskaa tarkastella luksushotelleja, kymmenen ruokalajin illallisia ja muita ökypalveluita ja havainnoida, missä kohdin fantasiaa ei onnistuta elämään todeksi. Ehkä luksusbrändit ovat tuomittuja epäonnistumaan samaan tapaan kuin pyrkimys rakentaa täydellinen japanilainen talo.

Tosiasiassa “aito luksus” on joka tapauksessa jotain, mihin edes globaalisti katsottuna äärimmäisen etuoikeutettu keskiluokkainen suomalainen ei yllä. Mutta yltävätkö miljardööritkään, vai huomaavatko he ökyjahdilla margaritoja siemaillessaan lähinnä sen, että moottori pitää aika ärsyttävää surinaa?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen pyöritellyt otsikon näennäisen pöhköä kysymystä päässäni viime aikoina jonkin verrankin. Siinä missä parikymppisyys oli täynnä Eteenpäin Pyrkimistä ja Elämän Alkamisen Odottamista, alan vähitellen tottua siihen, että elämä todellakin tapahtuu juuri nyt. Mistä se rakentuu? Millaista siitä tulee, ja miksi?

Suunnitteluun taipuvalle temperamentilleni on ollut hyödyllistä hahmottaa, että elämäksi kutsumamme kokonaisuus on lopulta vain kooste vuosista, kuukausista, viikoista, päivistä, tunneista ja minuuteista. Elämä ei ole sen kummallisempaa kuin mihin päätän aikani käyttää.

Olen ihminen, joka lankaa hampaat joka päivä. Olen myös ihminen, joka kirjoittaa blogitekstejä joka päivä. Olen ihminen, joka liikuttaa kehoaan joka päivä. Haluaisin olla myös ihminen, joka meditoi joka päivä, ja ihminen, joka kirjoittaa joka päivä muitakin omia luovia juttujaan kuin pelkästään blogia.

Mitä eroa ja yhteistä näillä lauseilla on? Yhdet kerron faktoina, toiset haaveina jostain, mitä en ole vielä saavuttanut.

Tosiasiassa en ole ihminen, joka lankaa hampaat aivan joka päivä. En ole myöskään ihminen, joka julkaisee blogitekstin aivan jokikisenä päivänä – joskus jää väliin jokunenkin päivä putkeen. Kehoni päivittäinen liikahtelukin on suhteellista. Silti nämä ovat asioita, jotka yhdistän itseeni ja arkiseen olemiseeni. Millä perusteella?

Kyse on lopulta samasta asiasta kuin vaikkapa riippuvuuskäyttäytymisen muokkaamisessa. Lasken raitistumiseni alkaneen siitä, kun ensimmäisen kerran tosissani päätin lopettaa juomisen. Sen jälkeen on ollut tilanteita, joissa olen päätynyt juomaan vähintään annoksen alkoholia, välillä useampana peräkkäisenä viikkona. Viime annoksesta taitaa olla 2,5 vuotta, sen tosin join luullen juomaa holittomaksi.

Päätös lopettamisesta oli tärkeämpi kuin se, että jokaisena päivänä sen jälkeen onnistuisin olemaan toimimatta toisin. Se, että päädyin silti juomaan, auttoi lopulta ymmärtämään, että päätös on pakko tehdä uudelleen joka päivä. Ei riitä, että kerran päättää, täytyy jaksaa valita samoin päivästä toiseen.

Enää en aktiivisesti mieti, joisinko tänään alkoholia vai en. Sen sijaan monet muut asiat vaativat nyt päivittäistä keskustelua itsen kanssa. 

Hampaiden lankaus ei ole hauskaa, ei ollut eilenkään, mutta olen kuitenkin päättänyt, että se kannattaa. Siksi teen niin tänäänkin.

Päivittäisissä päätöksissä olennaista on myös se, että niitä ei voi tehdä velaksi. Jos eilen hampaat jäivätkin lankaamatta, en silti lankaa niitä tänään kahdesti. On vain mentävä eteenpäin ja päätettävä tänään toimia toisin kuin edellisenä päivänä. Siinäkään ei olisi mitään järkeä, jos toteaisin, että kun nyt jäi yksi päivä välistä, voin yhtä hyvin lopettaa koko homman. En pystyisi pokkana perustelemaan valintaa suuhygienistilleni.

Yhtä lailla blogitekstien kirjoittaminen on tapa, josta täytyy tietoisesti pitää kiinni. En ole toistaiseksi siinä pisteessä, että ryhtyisin hommaan ilman minkäänlaista päänsisäistä keskustelua siitä, mitä nyt tekisinkään. Jos jokin päivä jää välistä, niin sitten jää. Syyllisyys ei tee minusta säntillisempää kirjoittajaa. Pahimmassa tapauksessa häpeä siitä, että ei tehnytkään jotain, mitä sanoi tekevänsä, lamaannuttaa täysin ja estää jatkamasta ollenkaan. Kuka siitä hyötyy?

Mitä tulee jälkimmäisiin lauseisiin – haluan kirjoittaa joka päivä muitakin luovia juttuja kuin blogia ja haluan meditoida joka päivä – olen vielä pisteessä, jossa en oikeastaan usko tekeväni noita juttuja joka päivä. Liian usein olen aloittanut ja sitten viikon tai kuukauden jälkeen huomannut, että äh, ei tästä tullutkaan rutiinia. Voi minua hassua.

Nykyään koen meditoivani vähän väliä. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pysähdyn kävellessä kuuntelemaan ympäristön ääniä (eli en Spotifyta, omg), keskityn ihmettelemään pilviä ja hidastan tietoisesti askeliani. Tai sitä, että sohvalla köllötellessäni hengitän muutaman kerran oikein syvään ja annan ajatusten harhailla ilman, että kiinnyn liikaa yhteenkään niistä. Silti minulla on ajatus, että päivittäinen meditaatio näyttää joltain muulta. Ja oikeastaan ajatus siitä, miltä asioiden pitäisi näyttää, on enemmän “unelmarutiinieni” tiellä kuin se, että en päivittäin kökötä puolta tuntia risti-istunnassa.

Mitä tulee luovaan kirjoittamiseen, toivoisin löytäväni lempeyttä itseäni kohtaan. Joka päivä ei tarvitse kirjoittaa kokonaista lukua romaaniin. Ei edes joka viikko. Pieniksi hetkiksi ja tekstinpätkien ajaksi mielikuvitukseen sukeltaminen on silti niin arvokasta, että sitä kannattaa tehdä. Toivoisin myös muistavani, että tässäkin vain tällä päivällä ja huomisella on merkitystä. Jos olen kirjoittanut monta päivää putkeen, hienoa, mutta tänään pitää silti päättää tehdä sama asia uudelleen.