Sain aamulla ärsyttävän viestin, jonka mukaan avoimen yliopiston tunnukseni on poistettu käytöstä. Löysin ärsytykseni taustalle kolme syytä. 

Näistä kaksi liittyy yliopiston toimintaan: 1. jos olisin tiennyt, että tunnukseni poistuu automaattisesti kahden kuukauden sisällä edellisen kurssin päättymisestä, olisin ottanut Moodlesta joitain asioita vielä talteen, ja 2. tuntuu typerältä, että tällaisesta lähetetään tieto vasta, kun tunnukset on jo poistettu.

Kolmas on kuitenkin täysin oma turhautumiseni: 3. joudun taas miettimään, mitä näiden opintojeni kanssa itse asiassa olen tekemässä.

Huomaan, että kauppatieteet eivät nappaa tällä hetkellä ollenkaan. Olen tykännyt siitä, että olen voinut opiskella rauhassa omaan tahtiin, mutta tahtini on kieltämättä ollut todella verkkainen. Tuleeko näistä ikinä mitään?

Olen suorittanut opintoja nyt 20 opintopisteen edestä. Tarvitsen yhteensä 60 op + 120 op, jotta voin valmistua opinnoistani maisteriksi. (Minun ei tarvitse tehdä koko kanditutkintoa, koska olen jo tehnyt korkeakoulututkinnon.)

Matkaa on paljon, mutta suurempana ongelmana näen, että motivaatiota on varsin vähän. 

Miksi opiskelen? Jos haluaisin tulevaisuudessa muuttaa ulkomaille, kauppatieteiden osaaminen voisi olla hyödyksi. Koen, että kauppatieteen opinnot (yhdistettynä humanistitaustaan) ovat myös hyvä tapa oppia lisää ympäröivästä maailmasta. Ystäväni totesi, että kaikki tieto on kirjailijalle hyödyllistä, ja hän on varmasti oikeassa. Tutkinnossa on se kiva, että opiskeluun on tarjolla selkeä polku, eikä tarvitse pohtia, mitä tässä nyt oikeastaan tekisi.

Miksi opiskelu tuntuu tyhmältä? Minulla on jo korkeakoulututkinto, jonka avulla olen työllistynyt. Elämässäni ei käytännössä ole merkittävää riskiä siitä, että yksittäinen rahanlähteeni katoaisi ja joutuisin keksimään paniikissa jotain muuta tehtävää. Tällainen tilanne voisi olla, jos olisin hyvin spesifin alan ammattilainen ja töissä vain yhdessä paikassa. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että molemmat työnantajani toteaisivat, että ei kiitos, ja samalla kaikki seksityön tuomat tienaamismahdollisuudet katoaisivat.

Huomaan, että myös tekoäly tuottaa epävarmuutta opiskelun mielekkyydestä. Vähän sellainen maailmanlopun pohdinta: jos tietäisin, että viiden vuoden päästä tulee maailmanloppu (tai tekoäly vie kaikkien valkokaulustyöntekijöiden duunit), kuluttaisinko aikani niin kuin nyt kulutan? Onko kauppatieteiden opiskelu oikeasti sitä, mitä haluan tehdä kaikkein eniten juuri nyt? Ei. Haluaisinko kuitenkin tehdä sitä siinä määrin, että kannattaa jatkaa toistaiseksi? En tiedä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Vaikka olin luvannut jo itselleni, että minun ei enää ikinä tarvitsisi tehdä CV:tä tai hakea töitä, jos en haluaisi, päädyin hakemaan tässä kuussa kiinnostavaa työpaikkaa. Mesta on sellainen, josta olen ollut innoissani jo vuosia, ja kun haussa oli osa-aikainen etätyö hommaan, jossa olisin varmasti hyvä, innostuin heti.

Tänään sain tietää, että en tullut valituksi. Oletin, että olisin hyvin pettynyt, mutta olo on ennen kaikkea helpottunut. Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisiko minusta ollut sitoutumaan työhön, jossa pitäisi edes osa-aikaisesti olla joka viikko tiettyyn aikaan ja tiettyinä päivinä käytettävissä. Työ oli unelmatyö, mutta ei ehkä kuitenkaan tähän hetkeen, vaikka niin halusinkin ajatella.

Merkityksellisen toimenkuvan lisäksi olisin halunnut työn, jotta minulla olisi arjessani selkeä rytmi, jonka ympärille rakentaa kirjoitusrutiineja. Töitä olisi ollut tarpeeksi vähän, jotta olisin pystynyt aina ennen ja jälkeen töitä keskittymään kirjoittamiseen.

Samalla olin kauhuissani ajatuksesta, että en enää voisi lähteä noin vain keikalle johonkin toiseen kaupunkiin, ottaa vastaan muita palkkatöitä tai laittaa vaikka kalenteria kiinni kahdeksi viikoksi ja lötkötellä häpeilemättä menemään. Olen tottunut tämäntyyliseen vapauteen, ja se on kieltämättä erinomaisen mukavaa.

Yksi ongelma tässä vain on: En saanut työtä, jonka varaan rakentaa kirjoitusrutiinini. Nyt niitä täytyy jatkossakin rakentaa ilman vastaavaa apua. Olen yhä kiusallisen huono kieltäytymään töistä, joita en tarvitse, ja priorisoimaan kalenteristani aikaa tekemiselle, jota pidän itselleni kaikkein olennaisimpana. Ei auta kuin jatkaa opettelua.

Paluu suunnitelmaan A. Sovin jälleen itseni kanssa, että töitä ei ole enää pakko hakea. Saa hakea, jos jotain hauskaa tulee vastaan, mutta jos ei enää ikinä huvita, lupaan järjestää asian. 

Viisi vuotta sitten päätin tehdä kaikkeni, että en joutuisi yhteiskunnan tukien varaan. Päätöksen myötä panostin valtavasti sijoittamiseen, ja nyt alan olla pisteessä, jossa voisin huoletta vähentää työntekoa merkittävästi nykyisestä ilman tarvetta sijoittaa enempää.

Ehkä nyt päätän järjestää asiat niin, että minun ei enää tarvitse tuhlata aikaani työnhakusehlaukseen. Keskitän energiani siihen, mitä oikeasti haluan tehdä, ja pidän rahaa tuovista töistäni tarpeeksi hyvin kiinni, jotta voin luottaa pärjääväni niiden ja säästöjen avulla jatkossakin.

Ties missä olen viiden vuoden päästä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Horoillessani olen huomannut olevani muuntautumisen mestari. Pystyn sepittämään vaivatta luontevan elämäntarinan ja vieläpä muistamaan, miltä osin se eroaa todellisesta elämästäni. Työroolini perustuu vahvasti siihen, kuka oikeastikin olen, mutta hän kikattaa enemmän, on kiinnostuneempi autoista ja jääkiekosta ja muusta perusjantterille tärkeästä, eikä juuri mikään hänen elämänsä yksityiskohta ole tismalleen sama kuin omani. Tavoitteenani on tarjota mahdollisimman aito tyttöystäväkokemus ja pitää samalla yksityiselämäni tiukasti omana tietonani.

Jos on fiksu seksin ostaja, tietää ostavansa fantasiaa. Tyttöystäväkokemus on palvelu, ei mitään parisuhteiluun verrattavaa. Jotkut feikkaavat orgasmeja, jotkut eivät, jotkut valitsevat strategiansa asiakkaasta riippuen. Aito kohtaaminen on ehdottomasti mahdollista, mutta yksi asia ei muutu: tässä ollaan, koska sinä haluat ostaa palvelun, jonka minä haluan tietystä rahasummasta tarjota.

Tyttöystäväroolissa voin fantasioida siitä, mitä kaikkea voisimme tehdä, jos lähtisimme yhdessä vaikka Lappiin lomareissulle, mutta jos reissupläänejä oikeasti ruvettaisiin tekemään, hommalla olisi tietenkin hintalappu. Voin sanoa, että ah, tässä kainalossa voisi köllötellä vaikka koko päivän, ja silti passittaa tunnin ajan varanneen tyypin eteiseen muutamaa minuuttia ennen tapaamisen päättymistä.

Välillä fantasian käsite ei ole ollenkaan yksiselitteinen. Silloin joudun itse palveluntarjoajana miettimään, missä menee fantasian ja huijauksen raja. Oman kokemukseni mukaan harva tarkoittaa pahaa, vaikka ei ihan hahmottaisikaan rajaa asiakkuuden ja ystävyyden välillä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen ollut nyt hetken Suomessa reissun jälkeen. Vaikka reissu oli täynnä isoja oivalluksia, tuntuu, että olen humpsahtanut aivan samaan arkeen ja kiireeseen kuin mistä lähdinkin.

Sinänsä siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Jos minä käyn reissussa ja muut eivät, ainoa, joka on kokenut jotain arjesta poikkeavaa, olen minä. Tuskin muut ovat kuluttaneet tavallista enempää aikaa pohdiskelemalla elämän tarkoitusta tai sitä, miten älyttömiin asioihin aikaa kulutetaankaan.

Minulla on sellainen olo, että (työ)elämäni on hyvää, mutta se ei ole sellaista, kuin itse haluaisin. Vaikka onhan se monessa mielessä, mutta silti. On ihan sama, jos jonkun muun mielestä palkkatyöni ovat tosi hienoja, jos en itse ole enää kiinnostunut niistä.

Nykyajassa koen järkeväksi pitää ainakin löyhästi kiinni kaikista duunipaikoista, joissa on edes kohtalaisen mielekästä häärätä. Määrää voi vähentää, mutta on todennäköisesti helpompi saada tarvittaessa enemmän hommia, jos on jo ennestään saatavilla.

Toisaalta en tiedä, onko tämä sen parempi aika kuin mikään muukaan pyrkiä ottamaan enemmän tilaa taiteelle. Jos romaanin kirjoittamista yrittäisi ajoittaa kansantalouden liikehdinnän mukaan, milloin se olisi tarkoitus tehdä?

Yritän muistaa, että on ollut koko ajan tiedossa, että kesä-heinäkuu on vuoden töiden kannalta monessa mielessä hektisintä aikaa. On tylsää, että sellaista on nyt, mutta sitten sellaista ei kohta taas ole. En ole ympärivuotisesti työlimbossa, jossa vain haaveilen kesälomasta, vaikka pari kuuukautta olenkin.

Reissussa ja heti reissun jälkeen pohdiskelin paljon kirjoittamista. Totesin, että haluan priorisoida sitä muiden töiden ylitse, ja yritin pohtia, miten sen tekisin kesäkiireissä. Tuntuu niin perseeltä, että homma ei ole yhtään sen helpompaa kuin aikaisemminkaan, ja että on aivan yhtä helppoa priorisoida jotain ihan muuta kuin aina ennenkin.

Ihminen kuvittelee muuttuneensa lomamatkalla, palaa takaisin arkeen ja huomaa, että loman vaikutukset ovat karisseet kaksi viikkoa myöhemmin. Mikä klisee.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Työnhaku on kamalaa, mutta olen nyt kuitenkin pisteessä, jossa annan itselleni luvan mietiskellä, millaista elämä olisi, jos saisin hakemani työpaikan.

Kyseessä on duuni, josta ei varmasti maksettaisi ihmeitä mutta joka tuntuisi todennäköisesti valtavan merkitykselliseltä. Lisäksi oletan, että minulle jäisi nykyistä enemmän aikaa ja energiaa kirjoittamiselle. Olen hirveän innoissani, mutta samalla löydän itseni pohtimasta – vaihteeksi – rahaa.

Jos saisin työn, tekisin jatkossa vähemmän nykyisiä palkkaduunejani. Nykyisistä hommista saan varmasti enemmän palkkaa kuin hakemistani. Pitäisin silti itsestäänselvänä, että saisin duuneistani aivan tarpeeksi rahaa jatkossakin, onhan työpaletissani aikamoinen määrä erilaisia asioita, joista voi saada rahaa.

Silti huomaan, että mietityttää. Varmasti on myös hyvä pohtia etukäteen, miltä rahatilanne potentiaalisesti näyttäisi. En kuitenkaan haluaisi olla se ihminen, joka jää sielun syövään työhön vain rahan takia. Olenko?

Tässä on varmasti myös se jännittävyys, että jos työkuvioissani tapahtuu muutoksia ja tulot tippuvat, joudun ehkä tilanteeseen, jossa a) en voi sijoittaa niin paljon kuin olen ajatellut ja b) joudun ehkä oikeasti elämään sillä tonnilla kuussa, jolla olen koko ajan väittänytkin pärjääväni.

Tonni kuussa sisältää mielikuvan taiteilijaunelmasta, jossa pärjäilen vaatimattomasti ja olen samalla tyytyväinen kaikkeen. Tonni kuussa on myös summa, jolla olen suunnitellut eleleväni sen jälkeen, kun olen saavuttanut sijoitustavoitteeni.

Samalla kun tunnistan edenneeni jo pitkään kohti tilannetta, jossa voin oikeasti sanoa olevani tyytyväinen ja pärjääväni suht vähällä, ajatus muutoksesta on myös pelottava. Selviäisinkö oikeasti ilman fomoa, vertailua ja huolta siitä, mitä muutkin tästä ajattelevat? Etukäteen ei voi tietää.

Unelma-arjessani herään aikaisin, käyn lenkillä, kirjoitan ainakin pari tuntia päivässä ja teen sen verran töitä kuin tarvitsen tullakseni toimeen. Luen paljon kirjoja, juon teetä, meditoin ja mietiskelen. Käyn joka viikko metsäretkellä ja kirjastossa. Unelmassani on vain yksi mutta: suuri osa kuvailemistani asioista vaatii aika paljon tylsyyden sietämistä.

Olen yrittänyt harjoitella tylsyyden sietämistä ja joiltain osin koen onnistuneenikin. Matka totaaliseen zen-tilaan on kuitenkin kesken. Asiaa ei helpota se, että yhteiskuntamme on kokonaisuudessaan tosi huono sietämään tylsyyttä, jolloin ympäriltä on vaikea löytää vertaistukea.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Jatkuu!

Vietin viime päivät tehden jotain, mitä en ollut enää ajatellut tehdä: päivittämällä CV:täni. Olin luvannut itselleni, että jos en halua, minun ei tarvitse enää hakea töitä vaan voin järjestää elämäni moisista ikävyyksistä lusmuillen.

Inhoan työnhakua. Alaikäisenä se oli kamalaa, kun hakemuksia paukutti jokikiseen paikkaan vaikka tiesi, että mitään ei irtoaisi ilman suhteita. Sittemmin työnhaku on tarjonnut vaihtelevan erikoisia keskusteluja. Yhteen duuniin hakiessa kysyin palkasta, ja vastaus oli, että se ei ole olennaista. Toiseen duuniin – työhön, josta minulla oli ennestään yli vuoden kokemus – hakiessa kysyttiin, miksi minut kannattaisi valita, kun enhän minä ole ikinä tehnyt mitään vastaavaa.

Vastaan on tullut jopa koomisen hirveitä tilanteita, kuten se, kun läppärini hajosi kesken etähaastattelun. Kaiutin lakkasi toimimasta kunnolla, enkä kuullut haastattelijoiden puheesta enää juuri mitään. Sanoin asiasta, mutta haastattelijat totesivat, että he kuulevat minut ihan hyvin, joten jatketaan näin kun aika on kortilla. Paikka jäi saamatta, en vakuuttanut haastattelussa keskustelutaidoillani.

Jälkikäteen ajatellen on helppo nähdä, miten itse olisin voinut toimia toisin. Viimeisimmässä esimerkissä olisi pitänyt sanoa, että tätä haastattelua ei yksinkertaisesti voi jatkaa näin. Siinä kohtaa, kun työnantaja sanoo, että palkka on epäolennaista (ja asian selvitessä palkka on paska), olisi voinut kävellä pois.

Toisaalta kaikki yllä luetellut esimerkit ovat johtaneet minut niihin töihin ja ammatteihin, joita arkeeni nyt kuuluu. Välillä universumi olisi kyllä voinut olla hiukan hellempi johdatuksensa kanssa, mutta jos näin olisi käynyt, olisinko kuunnellut?

Kaikista itselleni tekemistäni lupauksista huolimatta hain pitkästä aikaa palkkatöitä. Ne yksinkertaistaisivat arkeani, ja pääsisin tekemään itselleni tärkeää hommaa. Vaikka työpaikka on taholta, jota olen fiilistellyt jo pidemmän aikaa, työnhakuun on liittynyt jo tässä vaiheessa paljon hankalia tunteita – ennen kuin olen tehnyt juuri muuta kuin lukenut ilmoituksen ja suunnitellut vastaukseni!

Onko tämä työ, jonka saan ja jonka ympärille rakentelen nykyistä rauhallisemman arjen? Vai onko tämä työ, joka on viimeinen naula työnhaun välttelemisen arkkuun? Onko kyse vain olennaisempien asioiden välttelystä työstä kelpaavan työnhaun ehdoilla? En tiedä vielä.

Tällä kertaa työnhaussa on ollut hassu lisätwisti. Ensimmäiset päivät ilmoituksen näkemisen jälkeen harmittelin sitä, että olen hommaan täysin epäpätevä. CV:n tehtyäni ja olennaiset taidot sanoitettuani järkytyin siitä, että näytän olevan hommaan täysin ylipätevä. Ans kattoo, mikä on työnantajan tuomio.

Viime päivinä olen yllättänyt itseni pohtimalla paljon sitä, millaisissa tilanteissa annan kuinka suuren merkityksen muiden ihmisten mielipiteille. Olen tottunut ajattelemaan itseäni ihmisenä, jolle muiden mielipiteillä ei ole juuri väliä. Nyt kuitenkin tajuan, että en ole yhtään varma, haluanko työpaikan siksi, että haluaisin tehdä juuri tuota duunia, vai siksi, että haluaisin heidän haluavan minut.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Tämä on kirje Sataman kapakan Hildalle. Toisin kuin valtaosa teksteistä, tässä ei ole ollut aikarajaa. Arvioin aikaa menneen puolisen tuntia.

Olikohan sulla koskaan kivaa töissä? Ajattelitko seksipalveluiden myyntiä työnä, vai oliko se harrastus? Häpeällinen salaisuus? Jotain, mitä kaduit ja jonka olisit mieluummin jättänyt tekemättä? Vai jotain, josta olit ainakin välillä iloinen?

Susta kirjoitettu kirja avaa ansiokkaasti aikasi irtolaiselämää. Mietin silti, kuinka erilaiselta tarina näyttäisi, jos olisit kirjoittanut päiväkirjaa? Oliko seksin myyminen tuolloin niin ankeaa kuin jäljelle jääneet viranomaismerkinnät antavat ymmärtää? Koko ajan vain sukupuolitaudeista kärsimistä ja alkoholismin välttelyä?

Mietin usein, miten iloinen oon, että elän juuri tätä aikaa. Seksityö on suhteellisen hyväksyttyä ainakin ikäisteni, viiteryhmäni keskuudessa. Se ei ole silti niin yleisesti hyväksyttyä, että siitä ei voisi laskuttaa vaivan arvoisesti. Se on laillista, eikä mun tarvitse pelätä että poliisi käy mun kimppuun. Se ei oo salaisuus, joka mun täytyy kuljettaa hautaani asti, vaan se on itse asiassa tosi yhteisöllistä, välillä nautinnollista ja aika usein aika hauskaa. Ehkäisyvälineitä myydään joka marketissa, ja mun on helppo tavoittaa muut alalla olevat netin välityksellä. Ajattelitkohan sä ikinä, millaista aikaa sä elät? Oliko se parempaa kuin sata vuotta aikaisemmin, vai oliko se aikaa, joka sai toivomaan, että tulevaisuudessa naiset ei joutuisi kokemaan samaa?

Susta kertovasta kirjasta luen, että sun aikana seksiä myytiin yleensä yksin tai kahdestaan. Niin nykyäänkin. Mulla on hirveän tärkeä ystävä, jonka kanssa me reissataan ympäri Suomea ja tehdään hommia. Se tuo mulle iloa, turvaa ja jatkuvasti valtavan arvokkaita kokemuksia. Oliko sulla työkaveria? Kirjassa sanotaan, että piirit olivat pienet ja te todennäköisesti tunsitte toisenne. Se sanotaan, kuten poliisin vanhoista tutuista puhuttaessa, ei siten, että teistä olisi voinut olla toisillenne vertaistukea. Mä en olisi voinut kirjoittaa sun tarinaa, mutta jos olisin kirjoittanut, olisinko tulkinnut aikalaismerkintöjä väärin? En voi tietää, millaista sun elämä oli 1900-luvun alkupuolella, mutta mun on tosi vaikea uskoa, että muut ammattihaureuden harjoittajat olisi olleet sulle vain huonoa seuraa.

Kirjassa todetaan, että pitkään jatkunut seksin myyminen johti käytännössä väistämättä päihdeongelmiin, mutta että sun kohdalla niin ei ehtinyt käydä. Poliisin tietoon varmaan yleensäkin tulee ongelmatapaukset, joten ei ihme, jos ongelmat korostuvat saatavilla olevassa datassa. Oliko se koko totuus? Oliko seksin myyminen sun aikana merkittävissä määrin epämukavampaa, vaarallisempaa ja traumatisoivampaa kuin se, mistä mulla on kokemusta? Johtuiko se asiakkaista, omasta hädästä vai siitä, että ympäröivä yhteiskunta piti jatkuvasti huonompana kuin muita?

Haluaisin, että tietäisit, että mä uskon sun tehneen parhaat mahdolliset valinnat. Että jos sun ja aikalaistesi elämä muistutti ollenkaan sitä itsenäisen ja elämästä nauttivan horon arkea, jota mä ja moni mun kollega saadaan elää, että on ihmisiä, jotka ymmärtää sun valinnat ja näkee sut muutenkin kuin uhrina. Ja jos sä jouduit tekemään töitä, joita sä et ollenkaan olisi halunnut tehdä, niin tulee aika, kun yhä useammalla naisella on yhä enemmän mahdollisuuksia valita jotain muutakin kuin avioliitto tai irtolaisuus.

Kiitos, että saan oppia sun elämästä ja ymmärtää sen kautta yhä paremmin myös oman alani historiaa. Kiitos myöhäiselle sukulaislapsellesi, joka teki ison työn tehdäkseen sun työsi näkyväksi.

Seksityöntekijänä tiedän, että häpeä tarttuu. En häpeä töissäni, mutta kannan paljon asiakkaideni häpeästä. On paljon pokia, jotka nauttivat estoitta, mutta myös paljon niitä, joilla on valtavasti epävarmuutta itsestään ja seksikkyydestään – kuten aika monella ihmisellä ylipäätään.

Minulle on tärkeää, että asiakkaani käyttäytyy minua kohtaan kunnioittavasti ja kuuntelee, mitä sanon. Sen jälkeen muulla ei juuri olekaan väliä. Hyvä hygienia on erittäin arvostettua, mutta totuus on, että yllättävän moni ei joko osaa tai välitä peseytyä kunnolla. 

Sillä sen sijaan ei ole merkitystä, minkä näköinen, kokoinen tai ikäinen joku on. Sukupuolella ei ole minulle väliä, ja ainoa seksitaito, jolla on minulle merkitystä, on tosiaan kyky kommunikoida toiveistaan ja ymmärtää minun rajani. En silti ole taikuri. Toisinaan jokin asento ei ole helpoin tai ylipäätään mahdollinen: Esimerkiksi jos asiakas haluaisi nostaa minut seinää vasten, hänellä täytyy olla riittävästi voimaa. Jos asiakkaan penis ei seiso, pystyn ammattilaisena tarjoamaan silti nautinnollisen kokemuksen, mutta en voi taata yhdyntää. Näillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä, enkä odota asiakkaan tarjoavan minulle muuta nautintoa kuin laskuttamani summan.

Moni kuitenkin pelkää, mitä heistä ajattelen. Ihmiset häpeävät genitaalejaan, vatsojaan, lihaksettomuuttaan, ikäänsä, varpaanvälejään, hampaitaan, karvoitustaan ja neniään. Kaikki eivät halua olla edessäni alasti, ja jotkut jännittävät hirveästi, osaavatko esimerkiksi koskea minua oikein – toisinaan niin paljon, että ohjeiden kuuntelu käy mahdottomaksi. 

Jos toinen kokee olevansa ällö, huono ja osaamaton, palveluntarjoajalta vaaditaan paljon tunnetaitoja. Olen hyvä kannattelemaan toisten tunteita, mutta se käy totisesti työstä. Toisinaan menee kauan, ennen kuin saan toisen pahan olon ravistetuksi pois itsestäni.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Luonani kävi hiljattain tyyppi, joka oli niin lähellä unelma-asiakasta (jollaista en olisi etukäteen tunnistanut), että hän inspiroi pohtimaan teemaa tarkemminkin. En edellytä asiakkailtani muuta kuin kohteliaisuutta, rajojen kunnioitusta, perushygieniaa ja sitä, että tapaamisilla ollaan selvin päin. Mutta mistä osaisin unelmoida?

Minusta oli ihanaa päästä tapaamisella kertomaan asioista, joista toinen oli kiinnostunut ja joita itse harrastan. Kerroin shibarista ja tantrasta ja onnistuin mielestäni hyvin tiivistämään kummastakin olennaisen. Asiakas oli innoissaan kokeilemassa uusia asioita ja luotti selkeästi siihen, että minä ja kanssani tapaamisella ollut kollegani hoidamme tilanteen ilman, että hänen tarvitsee häslätä.

Unelma-asiakkaani osaa käyttää rahaa elämyksiin – ja minuun. Hän ei ota halvinta aikaa, vaan sen mittaisen, että hän saa nauttia rauhassa. Lisäksi hän on hauskaa seuraa ja kiinnostunut edes osin samoista asioista kuin minä. Hengaisin mielelläni esimerkiksi sijoittajan, tantraharrastajan tai kirjallisuusnörtin kanssa. Yrittäjyydestäkin puhun mielelläni, jos keskustelu on jotain muuta kuin loputonta marmatusta yrittämisen vaikeudesta (vaikka marmatettavaa olisikin).

En ole toistaiseksi koskaan käynyt esimerkiksi illallistreffeillä, mutta kivan tyypin kanssa voisin hyvin lähteä. Asiakas voisi vuokrata luksussviitin tai vaikkapa BDSM-kammion leikkejämme varten, ja minä pääsisin esittelemään taitojani rauhassa.

Myös viestinnässään unelma-asiakkaani on järkevä. Hän ei vänkää, ei säädä, vaan kysyy olennaiset asiat, varaa ajan ja maksaa vielä varausmaksunkin, vaikka en sellaista yleensä pyydä.

Olen viime aikoina viihdyttänyt asiakkaita selkeästi aiempaa omakohtaisemmilla tarinoilla elämästäni. Olen kertonut seikkailuistani ulkomailla, harrastuksistani ja hiukan jopa opinnoistani ja sijoittamisesta. Vaikka tämä blogi ei ole asiakashankintaa varten, tutkiskelen täälläkin jakamisen ja yksityisyyden rajoja. Olen huomannut, että mukavassa seurassa monista asioista voi ihan hyvin kertoa osan ja silti jättää elämästään paljon omaan tietoonsa.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Mietin usein sitä, miten paljon yhteistä työelämällä ja parisuhteilla on. Kulttuurimme arvostaa pitkiä vakituisia liittoja, ja kaikki muu nähdään yhä jonkinlaisena välivaiheena. Hyvässä suhteessa kumpikin antaa ja saa: työntekijä saa palkkaa ja iloa tai merkitystä päiviinsä, työnantaja saa tarvitsemansa työpanoksen ja sitä kautta rahaa.

Sivustaseuraajana minusta on hämmentävää, miten harvoin homma oikeasti toimii tasapainoisesti molempien eduksi. Toisin kuin parisuhteessa, työelämässä nähdään itsestäänselvyytenä, että toinen osapuoli (työnantaja) on paljon vahvemmassa asemassa kuin toinen (työntekijä). Lopputuloksena moni työntekijä kokee, että hänen on tyydyttävä vähimpään mahdolliseen, onhan hän koska tahansa korvattavissa eikä hän koskaan mitään tämän parempaa työpaikkaa saisikaan.

Tällä hetkellä toki eletään poikkeuksellisen syvän työttömyyden aikaa, mutta tämäkään aika ei kohtele kaikkia aloja tasa-arvoisesti. Tosiasiassa monella työpaikalla on nyt ja tulevaisuudessa pulaa osaavista ammattilaisista. Minusta on ihmeellistä, miksi työnantajat eivät ole tästä nykyistä enemmän huolissaan. Oletetaan, että tekoäly ratkaisee kaikki ongelmat ja hoitaa tulevaisuudessa kaikki ne toimistoduunit, joihin tällä hetkellä vielä tarvitaan ihmisiä. Ajatellaan, että jonossa tosiaan on nyt ja ikuisesti kymmenen vielä parempaa jokaista nykyistä työntekijää kohden.

Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa ilmeisen puoluepoliittista tekstiä vaan hämmästellä työelämän epätasapainoisuutta. Työntekijät eivät näe vaihtoehtoja eivätkä työnantajat näe riskejä. Sitten jälkimmäiset motkottavat, kun työntekijöille ei enää kelpaakaan mikä tahansa.

Fakta toki on, että valtaosa meistä on riippuvaisia työstä saatavista tuloista. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että työnantajat ovat yhtä lailla riippuvaisia työntekijöistään.

Tekoäly: Jos puolisosi alkaisi puhua vaihtavansa sinut seksirobottiin, roikkuisitko mukana? Toivottavasti et. Jos meininki ei muuttuisi, keräisit sen verran säästöön, että pystyt aloittamaan uuden elämän jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää ihmiskohtaamisten arvon.

Oletus olla koko ajan saatavilla: Jos FWB:si soittelisi kännissä minä vuorokaudenaikana tahansa ja odottaisi, että olisit valmis hyppäämään taksiin päästäksesi panemaan, roikkuisitko mukana? Toivottavasti joku frendisi sanoisi, että tuo ei muuten ole ok, ja keksisit viikonloppuihisi parempaa tekemistä.

Aika loppuu, nyyh. Mutta miksi työelämässä yhä siedetään niin paljon sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi sietää rakkauselämässä?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.