Keskeneräisiä kirjoja: Melkein geisha ja japanilaista estetiikkaa

Esittelen tässä postauksessa kaksi kirjaa, joiden lukeminen on kirjoitushetkellä kesken, ja fiiliksiäni niistä. Sattumalta kumpikin tänään esittelemäni kirja liittyy Japaniin.

Minna Eväsoja: Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani (2017; äänikirja)

Japanilaisten perinteisten taidemuotojen tutkija jakaa toinen toistaan kiehtovampia anekdootteja omista vuosistaan Japanissa. Tuntuu, että melkein jokaisesta luvusta on tehnyt mieli pistää jotain muistiin: Eroottiset puukaiverrukset, joissa seksikohtausten taustalla seikkailee pavun kokoinen mies. Tarinan mukaan mies rakasti seksiä niin paljon, että jumalat muuttivat hänet pavun kokoiseksi, jotta hän saattoi tirkistellä seksiseikkailuja ympäri Japania. Se, että ennen Edo-kautta lähinnä kurtisaanit meikkasivat, ja vasta tuolloin harrastus yleistyi hyvien perheiden tyttöjen keskuudessa. Se, että siinä missä humalaiset miehet kourivat naisia ruuhkaisissa junissa, myös nuoret koulutytöt vilauttelevat vastapäisellä penkillä istuvien häiriöksi.

Kirjailija ei kutsu itseään geishaksi, ja kirjan nimikin on Eväsojaa haastatelleelta toimittajalta otettu liikanimi. Seksiteemaisten havaintojen lisäksi olen oppinut kirjasta muun muassa perinteisestä teetaiteesta, kaiseki-illallisista ja yliopistomaailmasta. Seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat kuitenkin lähellä sydäntäni, ja japanilainen kulttuuri on täynnä kontrasteja tarkkoine käytössääntöineen ja yllättävissä paikoissa lymyävine estottomuuksineen.

Tulevaisuudessa haluaisin syventyä nimenomaan geishoihin ja Edo-kauden kurtisaanien oiran-kulttuuriin, mutta Japanissa on niin paljon minulle juntille länsimaalaiselle vieraita sävyjä, että en uskoisi ymmärtäväni mitään, jos tarttuisin näihin aiheisiin jo nyt. Uskon, että tällaisista yleistajuisista suomalaisten kirjoittamista teoksista on tässä kohtaa helpoin aloittaa.

Junichiro Tanizaki: In Praise of Shadows (1933)

Japanilaiskirjailijan essee varjojen merkityksestä japanilaiselle kulttuurille on omiaan syventämään ymmärrystäni maan, kielen ja kulttuurin kontrasteista. Tämä on kyllä pakko lukea vielä uudemman kerran, sillä en ole kovin luottavainen siihen, että pystyn kerralla sisäistämään englanninkielisestä käännöksestä kaiken, mitä kirjailija on pyrkinyt ilmentämään. Essee on onneksi suhteellisen lyhyt, mutta pakottaa jatkuvasti pysähtymään ihmettelemään. Miten niinkin arkinen asia kuin vessa voi erota niin merkittävästi eri kulttuureissa.

Teksti saa myös pohtimaan, miten äärimmäisen jenkkisentrisiä ja englanninkieliseen maailmaan jumiutuneita me suomalaiset olemme omassa kulttuurielämässämme. Tanizaki pohtii, miltä tiede näyttäisi, jos japanilaiset olisivat kehittäneet omat fysiikan lakinsa eivätkä lainanneet niitä länsimaista. Totisesti: otamme itsestäänselvyyksinä ja ainoina totuuksina valtavasti asioita, joita emme enää osaa ajatella muulta kantilta.

Aiemmin ajattelin, että kirjoista ei uskalla sanoa mitään, ennen kuin ne on saanut luettua loppuun. Se johti siihen, että harvemmin sanoin mitään, sillä syystä tai toisesta moni teos jäi kesken. Nyt, kun aikaa on vapautunut hämmentävissä määrin puhelimella lojumisesta, huomaan tarttuvani yhä useammin fyysiseen tai äänikirjaan, mikä on iso ilo. Ehkä jossain kohtaa kaivan myös vanhan Kindleni vertauskuvallisesta naftaliinista, niin kirjat kulkevat matkassa vielä useampiin ympäristöihin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Ajan päätyttyä tsekkasin vielä kirjojen yksityiskohdat, kuten julkaisuvuodet.