On hirveää yrittää kirjoittaa iltaisin. Aamuisin fiilis on itsevarman leppoisa, kyllähän minä mitä vain jaksan, mutta en muuten jaksa enää iltakymmenen jälkeen. Olen taas tänään lojunut palkkatöiden vuoksi hirvittävän paljon tietokoneella, ja olo on hyinen. Vaihdoin näytön värisävyn kellertäväksi, jotta silmät rasittuisivat vähemmän, mutta mielen rasitukseen sillä ei ole ollut vaikutusta.

Tänään melkein kehuin tekoälyä. On asioita, joita se helpottaa. Se oikolukee vieraskieliset viestini, uskon pystyväni arvioimaan, mitkä virheet kannattaa korjata. Se auttaa isojen tekstimassojen käsittelyssä. Se ratkaisee ongelmia, joita minulla ei ole aikaa ratkaista. Vähentääkö se stressiä? En usko. Tuntuu, että mitä nopeammin pystyn hoitamaan yhä useammat asiat, sitä kuormittuneempi päivän päätteeksi olen.

Katselen taulua, jossa naivistiset leopardit kiipeilevät tietokonepöydän päällä. Paiskovat näppäimistöjä kokolattiamatolle ja mupeltavat paperisilppurin sisältöä. Meinasin ensin kirjoittaa toivovani, että voisin itse tehdä samoin. Tosiasiassa luulen, että olen nimenomaan tuo roskaa mutustava kissaeläin, paiskaan näppäimistön lattialle vain poimiakseni sen hetkeä myöhemmin takaisin, anteeksi en tarkoittanut sitä, yksi juttu piti vielä hoitaa.

Tämä on nyt leikkikenttäni. Ei ehkä savanni, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin. Voisin pyytää tekoälyä näyttämään, miten tämäkin hoidettaisiin minua tehokkaammin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen tehnyt jälleen havaintoja. Puhelinta tulee käytettyä huomaamatta paljon enemmän, kun näyttö on värillinen. Vaikka keskimäärin ruutuaikaa puhelimella tulisikin vain 2–2,5 tuntia päivässä, yksittäiset päivät voivat paukkua helposti yli neljän tunnin. Vanhoihin tapoihin olisi helppo valua, jos asiaan ei kiinnittäisi huomiota.

Toisaalta monet asiat helpottuvat, kun niistä tekee rutiinin. Kun on kuukauden verran liikkunut joka viikko vähintään kolme kertaa, asiaa ei tarvitse erikseen miettiä siinä määrin kuin aiemmin. 

Olen havahtunut jollain uudella tavalla, lyhyiksi hetkiksi mutta kuitenkin, siihen, mitä tarkoittaa, kun yhteiskunta pyörii vain rahan ympärillä. Kuulin yrityksestä, jossa työntekijät pistettiin tuotannon hiljetessä tekemään jotain yleishyödyllistä, kuten leikkaamaan alueen vanhusten nurmikoita. Irtisanomisilta vältyttiin tavalla, joka kuulostaa nykypäivänä absurdilta. Esimerkki on inhimillisyydessään niin yksinkertainen, että jään miettimään, miten monissa muissa asioissa rahan valta on täysi itsestäänselvyys.

Taas tartuin puhelimeen. Kesä on hektistä duuniaikaa, sen huomaa keskittymiskyvyn katkeilussa. Keväällä kirjoitin tuntitolkulla vartin pätkissä ilman, että niiden aikana teki mieli vilkuilla mihinkään. Nyt ei malta.

Tapasin viikonloppuna ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin. Kaikkien elämäntilanne oli täysin eri kuin silloin, kun tunsin heidät. On muutettu kaupungista ympäryskuntiin, yksiöistä ja epämääräisistä kimppakämpistä rivi- ja paritaloihin, hankittu auto ja lapsi. He olivat aivan eri ihmisiä, kun tunsimme.

Tosiasia on, että en tunnista itseäni viiden vuoden päästä. Saatan olla aivan missä tahansa. Tänään se karmii, huomenna ehkä jo inspiroi.

On paljon mahdollisuuksia, joihin en halua tarttua. Vielä ei ole aika lopettaa niiden hämmästelyä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Luen aivan törkeän hyvää kirjaa, Olga Ravnin Minun työni. Kirjaa suositeltiin minulle jo jonkin aikaa sitten, mutta en keksinyt, miksi tarttuisin äitiydestä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertovaan teokseen.

Nyt teksti on kuitenkin tuntunut älyttömän ajankohtaiselta luettavalta – sen lisäksi, että kirja on yksinkertaisesti hiton hyvin kirjoitettu. Nähtyäni pari vauvaunta kysymys lasten hankkimisesta on pyörinyt mielessä enemmän kuin ikinä. Sitä on ollut vaikea kohdata. Olen ollut niin varma siitä, että en halua ikinä lapsia, että ajatus varmuuden järkkymisestä tuntuu todella pelottavalta.

Ravn kirjoittaa upean rehellisesti lapsen saamiseen liittyvistä tunteista ja kehollisuudesta. Siitä, miten vaikeaa ja epäolennaista parisuhteesta huolehtiminen on, kun kaiken huomionsa haluaa antaa lapselle. Miten vaikeaa on luottaa, että toinenkin on valmis kantamaan vastuuta. Miltä tuntuu unohtaa, kuka itse on, ja millaiseksi mössöksi aika ja elämä muuttuu lapsen saamisen myötä.

Kirja toimii itse asiassa erinomaisena ehkäisyvalistuksena. Silti olen löytänyt itseni itkemästä, miten en ikinä pääse makoilemaan uunituoreena ydinperheenä sairaalasänkyyn tai kärräilemään lastani pitkin mukulakivikatuja. Erästäkin murrosikää kuvaavaa kirjaa siteeratakseni: Mitä kummaa minussa tapahtuu?

En yksinkertaisesti usko, että voisin haluta lasta niin paljon, että sen hankkiminen oikeuttaisi kaiken, mistä sen vuoksi joutuisin luopumaan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen käsittänyt, että lapsen hankkimisen myötä ei voi viettää kaikkea vapaa-aikaansa kaksin kumppanin kanssa, kierrellä ympäri Suomea horoilemassa tai päättää muuttaa ex tempore Vietnamiin. Uskon kuitenkin, että aiheen ihmettely on juuri nyt tärkeää, ja haluan antaa sille sen tarvitseman tilan.

Tuntuu todella oudolta surra luopumista jostain, mitä ei halua. Onko sellainen edes mahdollista, vai olenko ymmärtänyt itseni väärin?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Yksi ihminen voi vaikuttaa ihan älyttömän paljon ympäröivään todellisuuteensa. Olemme toistemme ympäristö, kuten joku viisas aforisti totesi.

Millaista ympäristöä minä olen luomassa?

Yritän arjessani keskittyä siihen, että kehuisin ja kiittäisin muita. Sanoisin ääneen, jos jollakulla on tosi kiva paita tai jos joku on tehnyt työnsä hyvin. Asiakkaille yritän aina sanoa jonkin kehun, jota todella tarkoitan. Aina en voi hyvällä omallatunnolla kehua toista erityisen hyväksi suutelijaksi, ja välillä joku haisee ihan hirveästi hieltä, mutta jostain heitäkin voi kehua. Ehkä heillä on ihanat hiukset, tai ehkä heistä huomaa, että salilla on tullut käytyä. Ehkä he uskaltavat olla omia itsejään tuntemattoman ihmisen seurassa. Aika moni heistä uskaltaa tehdä jotain, mikä vaatii rohkeutta.

Ah, mitä taituruutta vaatii tarjota ympärilleen hyvää ja olla itse imemättä ympäristöstään negatiivisuutta! Vaatii paljon osata kuunnella lempeän ymmärtäväisesti toisten avautumista ja marinaa ja olla imeytymättä siihen itse mukaan. Jos siinä onnistuisi joka kerta, olisi aika fakiiri.

Tänäkin vuonna olen usein tuntenut olevani jumissa todellisuudessa, jossa toiminnallani ei ole vaikutusta ympäröivään maailmaan. Ihan sama, hoidanko palkkatyöni hyvin vai huonosti, kukaan ei kuitenkaan huomaa tai välitä. Ihan sama, saavatko asiakkaat parasta vai täysin keskivertoa palvelua, eivät he huomaa eroa. Ihan sama, kirjoitanko tarinoitani sellaiseen muotoon, että muutkin pääsevät niitä ihmettelemään. Ei kukaan kuitenkaan lue enää mitään.

Miten lamaannuttavia ajatuksia. On hirveän vaikea toimeentua tekemään mitään, jos kokee, että millään ei kuitenkaan ole merkitystä. Ja kun tosiasiassa pienilläkin jutuilla voi olla iso vaikutus – jos ei mihinkään muuhun, niin omaan hyvinvointiin.

Ehkä asiakas ei huomaa, teenkö työni hyvin vai keskinkertaisesti. Jos kuitenkin itse huomaan, eikö sillä, että päätän pyrkiä hyvään, ole iso merkitys fiilikselleni? Entä jos minulle itselleni on tärkeää kertoa tarinoita ja yrittää ilahduttaa ihmisiä? Eikö se silloin ole aivan riittävä pyrkimys?

Näin unta, jossa halusin lapsen. Se aiheutti unessa hirveästi kriiseiltävää ja ihmissuhdedraamaa, eikä pohdinta päättynyt heräämiseen. Tätäkö on kolmekymppisyys?

En halua lasta. Ajattelen itse, että jos haluaa lapsen, täytyy olla valmis ottamaan sika säkissä. Moniin asioihin voi vaikuttaa kasvatuksella, mutta on myös hirveästi asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Lapsi voi kaatua pyöräillessään tai lyödä päänsä uimahallin lattiaan ja halvaantua loppuiäksi, ja sen asian kanssa on sitten vain elettävä.

Vaikka lapsi olisikin ableistisiin kriteereihini riittävän tervekehoinen, pitäisin isona riskinä sitä, ettemme vain tulisi toimeen. En usko, että pystyisin irtautumaan kaikesta miesvitutuksestani siinä määrin, että voisin kasvattaa poikalasta. En myöskään haluaisi lapsestani jalkapalloilijaa, natsia tai gameriä, joka täyttää asuntoni konsoleillaan ja rumalla pelituolillaan.

Näiden lisäksi en pysty luottamaan siihen, ettenkö jäisi lasta kasvattaessa todella yksin. Rakastan kumppaniani ja uskon, että voisimme muodostaa hyvän vanhemmuustiimin ja hoitaa kaikki velvollisuutemme. Uskon myös, että voisimme yhdessä nauttia pienen ihmisen kasvun seuraamisesta ja maailman ihmettelystä hänen kanssaan. Pidän kuitenkin hyvin todennäköisenä, että kaipaisimme niin paljon takaisin kahdenkeskiseen elämäämme, että päätyisimme lopulta eroamaan. Olisin todennäköisesti itse synnyttäjä, ja veikkaan, että jo pelkästään sen myötä vastuu lapsesta jäisi erotessa enemmän minulle. 

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä pelkään myös, että vaikka haluaisimmekin huolehtia lapsesta yhdessä, jokin lainsäädäntöuudistus määräisikin, että lapsella saa olla vain yksi naispuolinen vanhempi. Tällainenkin dystopia on totta Italiassa, jossa lesboperheiden vanhemmista toinen menetti oikeutensa huoltajuuteen noin vain.

Jos luottaisin siihen, että yhteiskunta tukee tarvittaessa ja mahdollistaa kaikille ihmisarvoisen elämän, saattaisin ajatella toisin. Nykyisellään pidän kuitenkin liian suurena riskinä sitä, että lapsi sitoisi minut elämään, jollaista en halua, enkä katkeroitumiseltani pystyisi takaamaan lapselle sellaista hyvinvointia, jonka hän ansaitsisi.

Enkä ole edes päässyt murheilussani ilmastokriisiin tai muihin globaaleihin huoliin asti! Turha toisaalta mennäkään. En itse ajattele, että maailma olisi niin kauhea paikka, etteikö tänne kannattaisi tehdä lapsia. Elämä on monin tavoin ainutlaatuisen arvokasta, ja jokaisen, joka todella haluaa lapsia, pitäisi pystyä sellaisia tuomaan tänne maailmaa ihmettelemään. Minä en vain ole yksi heistä.

Samaan aikaan kun iloitsen siitä, että tunnistan nämä ajatukset itsessäni, aiheuttavat ne häpeää ja suruakin. Minusta on surullista huomata, kuinka paljon riskejä näen vanhemmuudessa. On myös surullinen ajatus, että en luottaisi yhteiskunnan tai välttämättä toisen vanhemmankaan apuun lapsen kasvattamisessa. Se kertoo ennen kaikkea omista menneisyyden kokemuksistani, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan, että monissa tilanteissa on selvittävä yksin. Toisaalta siinä on myös hyvä annos realismia: hyvinvointiyhteiskunta alkaa olla historiaa, biologiset äidit ovat tilastollisesti paljon useammin yksin kasvattajina kuin toiset vanhemmat, eikä valtaosan ympärillä enää ole sellaisia kyläyhteisöjä kuin joskus sata vuotta sitten, joissa kaikki osallistuvat lasten kasvattamiseen.

Mitä sitten teen, jos en lapsia? Toivottavasti vietän pitkän ja mielenkiintoisen elämän läheisteni ympäröimänä. Toivon saavani vanheta yhdessä kumppanini ja rakkaiden ystävieni kanssa. Toivon, että kirjoittaisin hyllyllisen kauniita teoksia, joista osaisin olla ylpeä. Toivon, että saisin olla pitkään terve ja seikkailla hyvältä tuntuvalla tavalla ympäri maailmaa.

Olen kirjoittanut blogitekstejä jo melkein 140 liuskaa. Tuntuu vähän liikuttavalta huomata, miten paljon niitä on kolmessa kuukaudessa kertynyt. Ihan jokainen ei ole mitenkään erityinen, mutta joukossa on useita tekstejä, joihin olen erittäin tyytyväinen etenkin omatekoisen aikarajoituksen huomioiden. Joka tapauksessa minulla on reilusti yli sata liuskaa eheitä tekstejä, eikä ole tuntunut edes erityisen vaikealta päästä tähän pisteeseen. Hyvä minä!

Tänään pohdin vaihteeksi tyytyväisyyttä. Aivan megavaikea laji. Ei kaikilla elämän osa-alueilla, mutta niillä joilla se on, niin rraaah. Tällä viikolla olen fiilistellyt unelmakämppinä ainakin retkipakua, huvilaa, huutokaupassa näkemääni jugend-talon ullakkoasuntoa ja Alppilan megapieniä yksiöitä, joihin olisi niiiiin kätevä ja kiva järjestää lisätilaa parven avulla. Toisaalta juuri viikonloppuna fiilistelin sitä, miten ihana kämppä minulla on, ja haavelmissani elelen ja taiteilen siellä vielä vuosia, vuosia.

Unelmointi ja “ois niin kiva”-haaveilu on toki itsessään kivaa. Minusta on hauskaa mietiskellä, että tää vois asua tuolla ja sit tää vois tehä silleen ja tälleen, aivan kuin lapsuuden leikeissä tai tarinan hahmoja luodessa. Väsyttävän usein löydän itseni kuitenkin pohtimasta, miten oikeasti saisin jonkin päähänpistoni toteutettua. En halua jättää haaveilun asteelle asioita, joilla on minulle aidosti merkitystä, mutta en sen enempää haluaisi tuhlata aikaani suunnittelemalla juttuja, joita en tosiasiassa edes haluaisi toteuttaa. Se vaikeuttaa keskittymistä kaikkeen siihen, mitä itsellä jo on.

Tyytymättömyyteen sorrun kerta toisensa jälkeen myös työkuvioiden miettimisessä. Esimerkkinä eilen mainitut pakit potentiaalisesta unelmaduunista: Tiedän itsekin, että minulla ei oikeastaan ole syytä tai motivaatiota sitouttaa itseäni joka viikko samanlaisena toistuvaan palkkatyötahtiin ja siihen, että joudun kysymään joltakulta, saisinko pitää vapaapäivän jonain random tiistaina. Silti ajattelen, että tällainen kuvio ratkaisisi jonkin ongelman, jota nykyinen elämäni ei pysty ratkaisemaan – tässä tapauksessa sen, että priorisoin ajankäytössäni aina jotain muuta kuin kirjoittamista. 

Tosiasiassa ei ole mitään syytä, miksi en pystyisi järjestämään nykyarkeenikin kirjoittamiselle vastaavaa tilaa kuin saamatta jääneen työn arjessa. Ehkä jatkossakin on aikoja, kun väliaikaisesti on keskityttävä johonkin muuhun, sillä kesäkuukaudet ovat yleensä palkkatöissä kaikkein hektisimpiä, mutta vuoteen jäisi silti kohtuuttoman monta kuukautta, jolloin voisin panostaa pääasiassa omaan luovaan tekemiseeni.

En vain tee niin. Pompin haave-elämästä toiseen ja harhautan mieltäni jatkuvasti.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Jos kyseessä on tuttu, esim. uusi työkaveri tai joku, jonka kanssa käyt samassa harrastuksessa: “Hei sä vaikutat kivalta ja mietin, tykkäisitkö lähteä mun kanssa vaikka kahville?”

Jos kyseessä on tuntematon vaikkapa kaupassa: “Hei anteeks, susta tulee jotenkin hirveen hyvä fiilis, tykkäisiks lähtee joku päivä kahville? Tässä on mun numero, ei mitään paineita.”

Jos et itsekään tiedä, kuka on kyseessä, eli etsit seuraa esim. deitti-ilmoituksella:

1. Kerro, kuka olet (max yksi kappale)
2. Kerro, mitä etsit (max yksi kappale)
3. Kerro, mitä tarjoat (max yksi kappale)

Esimerkki:

Yhteisille kesäretkille?

Moi!

Olen 38-vuotias tamperelainen mies, joka tykkää moottoripyöräilystä, kesäteattereista ja pienpaahtimoiden kahveista. Olen töissä IT-alalla ja harrastan origamien taittelua.

Nyt elämässä olisi tilaa about samanikäiselle naiselle, jonka kanssa voisi lähteä vaikka kesäretkelle Porvooseen. Olisi kivaa kiertää hyviä kahviloita ja mennä vaikka eväsretkelle Näsijärven rantaan. Ja mikäs sen mukavampaa kuin jatkaa juttua syksylläkin, jos oikein synkkaa.

Olen illat ja viikonloput pääosin vapaalla. En tupakoi tai käytä juurikaan alkoholia. Aiempien palautteiden perusteella olen taitava kommunikoimaan ja mun kainaloon on mukava käpertyä.

Jos kiinnostuit, laita viestiä!

– – 

Noin esimerkiksi. Laita pari iloista, hyvässä luonnonvalaistuksessa otettua kuvaa. Unohda kullisi, unohda pillunnuolentaintohimosi, älä unohda kertoa jotain sellaista, mistä vastapuoli oikeasti voisi kiinnostua, sen sijaan että kertoisit vain jotain, mistä pornosuosikkisi päänäyttelijä kiinnostuu videolla.

Ystävällisin terveisin

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Kesäkuu tuntuu kerrassaan tahmaiselta kirjoitusajalta. Kuuluu elämään, mutta on silti tympeää. Muistutan siis vain itselleni: laske rimaa, tee edes jotain, joka päivä jotain.

Tänään järki riittää arkisten onnistumisten listaamiseen.

Viime päivinä olen onnistunut ainakin tällaisin tavoin:

1. Olen käynyt juoksemassa.
2. Olen syönyt joka aamu aamupalan.
3. Olen langannut hampaat lähes joka päivä.
4. Olen kirjoittanut kesäkuun aikana useita tekstejä.
5. Olen jakanut vinkkejä varmuuskopioiden tekemiseen.
6. Olen auttanut tilanteessa, jossa toinen on ollut aivan maansa myynyt.
7. Olen mennyt järkevään aikaan nukkumaan.
8. Olen kysynyt ystävältä, mitä hänelle kuuluu.
9. Olen kehunut kollegan paitaa.
10. Olen pärjännyt hienosti työhaastattelussa.
11. Olen kävellyt paljon.
12. Olen tappanut hyttysen kiljumatta.
13. Olen ollut paljon ulkona.
14. Olen kuunnellut äänikirjaa kuunnellen, en puhelinta selaten.
15. Olen käynyt teehuoneessa.
16. Olen tehnyt kauppalistaa – sellaista, johon olen excelöinyt asioiden hinnatkin!
17. Olen uskaltanut sanoa, millainen olo minulla oikeasti on.
18. Olen katsonut kivan elokuvan.

Romaanin kirjoittamisen kannalta päivät ovat olleet ankeita, mutta tänään iloitsen siitä, että kirjoitin edes muutaman rivin.

Jostain olen kuullut, että nuorena on aikaa ja terveyttä, mutta ei rahaa. Aikuisena tai keski-ikäisenä on rahaa ja terveyttä, mutta ei aikaa. Vanhana on sitten rahaa ja aikaa, mutta ei terveyttä. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa.

Olen nyt aikuisuudessani siinä pisteessä, että tiedän, miten rahaa tehdään, ja olen onnistunut keräämään sitä säästöön summan, joka tarvittaessa kannattelisi useamman vuodenkin. Ilokseni olen myös terve ja pystyn fyysisesti touhuamaan ihan mitä tykkäänkään – vaikka puolimaraton tuskin onnistuisi vielä tältä istumalta.

Aikaa sen sijaan ei ole liiaksi. Sitä hämärtää se, että minulla on aikani suhteen paljon enemmän valinnanvapautta kuin monilla muilla tuntemillani aikuisilla. Teen töitä lopulta varmaan ihan yhtä paljon kuin kokopäiväduunaritkin, mutta koska työaikani jakautuu viiden tai kuuden työn kesken ja pystyn itse vaikuttamaan kunkin työn määrään, aika ei tunnu kuluvan pakolliseen työntekoon.

Silti sitä kuluu liikaa eri tekemiseen kuin haluaisin, kuten olen täällä blogissa jo moneen kertaan pähkinyt. Tämä taas kytkeytyy erottamattomasti rahaan, sillä jos en tarvitsisi rahaa, en tekisi kuutta rahaa tuottavaa työtä vaan tekisin ihan mitä tykkäänkään.

Vielä enemmän ajankäyttöni kytkeytyy silti mielikuviini siitä, kuinka paljon rahaa tarvitsen. Jos ajattelisin pärjääväni vain yhden tai kahden työn tuloilla, aikaa olisi heittämällä enemmän. Toisaalta jos en aidosti kokisi pystyväni elämään mielekästä elämää vähemmillä töillä, aikakaan ei tuntuisi samalla tavalla luksukselta.

Vastaus olisi siirtyä tästä henkisestä keski-ikäisyydestä askel takaisin nuoruuteen, jossa aikaa ja terveyttä piisaa. Silti ajatus vähemmästä työnteosta on yksinkertaisesti hurja. Niin monet tuskailevat pienipalkkaisilla aloilla ja osa-aikaisissa duuneissa. Pystyisinkö hyppäämään samaan skeneen ilman, että päätyisin valittamaan samoista asioista?

Päättäväinen tyytyväisyys ratkaisisi tämänkin. 

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Aika tajunnanvirtaa tänään.

Olen tottunut ajatukseen itsestäni ihmisenä joka joskus hamassa tulevaisuudessa vähentää töiden tekoa tai lopettaa palkkatöiden tekemisen kokonaan ja käyttää aikansa sen sijaan kirjoittamiseen ja luovaan touhuiluun. En ole vielä sellaisessa pisteessä, etteikö jotain tuottavaa joka tapauksessa pitäisi tehdä, mutta en ole myöskään enää siinä pisteessä, josta lähdin liikkeelle. 

Oman etenemisen hahmottaminen tuntuu vaikealta sekä niin, että sitä ei arjessa varsinaisesti huomaa, kun elelee vaan, mutta myös niin, että sitä on vaikea myöntää itselle. On vaikea myöntää, että halutessani voisin tehdä paljon nykyistä vähemmän rahaa tuovia töitä ja keskittää energiani kirjoittamiseen, koska se vaatisi myös sen myöntämisen, että olen itse ainoa, jonka vitkuttelu vaikuttaa kirjoittamiseni määrään.

Opettelen pikkuhiljaa hyväksymään sen, että tavoite, jonka toteutumiseen oli joskus 20 vuotta, ei enää ole 20 vuoden päässä. Syitä on monia: ainakin se, että 1) olen määrätietoisesti edennyt kohti tavoitettani, 2) olen pitänyt elämiseni kustannukset suhteellisen pieninä, 3) olen tehnyt enemmän töitä kuin oletin tekeväni ja pystynyt siten nopeuttamaan säästämistä entisestään, ja 4) minulla on ollut monessa kohtaa hyvä tuuri.

Tavoitteeseeni on kuitenkin liittynyt koko ajan ajatus suhteellisen vaatimattomasta taiteilijaelämästä. Tonnin tulot riittävät kattamaan pakolliset menot, eikä luksusteluun ole erityistä himoa. Seksityöt mahdollistaisivat tarvittaessa ekstrarahan keräämisen vaikkapa hajonnutta läppäriä varten, mutta pääasiassa pakertaisin päivät pitkät nöyrästi tietokoneen/vihkon ääressä tekstejä, joista ketään ei kiinnosta maksaa mutta jotka ovat minulle itseisarvoisen tärkeitä.

Vaikka tavoitteeni ei olekaan luopua kaiken rahaa tuovan työn tekemisestä, arvelen silti pähkäileväni monia sellaisia asioita, joita ihmisten olisi hyvä mietiskellä muutamaa vuotta ennen eläkettä. Yhteiskunnassa, jossa elämä pyörii niin vahvasti (palkka)työn tekemisen ympärillä, on aikamoista opetella hahmottamaan itsensä työelämän realiteeteista irrallaan. Vanhuuseläkkeelle jäävien kohdalla tilanne on toki siinä mielessä eri, että eläköityminen on ympäristön oletus, ja esim. sairaseläkkeelle jäävien kohdalla kyse tuskin on vapaasta tahdosta jättäytyä pois työelämästä. Silti: Kuka minä olen, jos en ole työntekijä tai rahan tekemiseen pyrkivä yrittäjä? Mitä silloin tehdään, ja miten tilanne pitäisi selittää kaikille niille, jotka kyselevät, mitä teet työksesi?

Samoja kysymyksiä pohtinee aika moni seksityöntekijä. Jos on työnsä osalta kaapissa, on aika hankala selittää, millä päivänsä täyttää, ellei rinnalla ole jotain muutakin duunia tai esimerkiksi opintoja.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.