Hei söpö,

taitaa olla niin, että lapsimietinnät toistuvat tästä lähin vähintäänkin silloin tällöin. En osaa sanoa, jatkuuko aiheen pallottelu vuosia, vai löydätkö rauhan jostakin valinnasta jo tämän vuoden aikana. Toivoisin, että osaisit olla itsellesi lempeä.

On ymmärrettävää, että aihe herättää monenlaisia tunteita. Ajatus lapsen haluamisesta on varmasti pelottava, jos on rakentanut elämänsä sen oletuksen varaan, että ei koskaan haluaisi lapsia: Miltä kaikki sitten näyttäisi? Saisinko muilta ihmisiltä tukea? Riittäisivätkö rahat? Ehtisikö enää koskaan tekemään mitään omia juttuja?

Toisaalta voi olla outoa miettiä, mitä jos ei haluakaan lasta. Riittääkö kaikki muu tekemään elämästä hyvää ja täyttä, kun enemmistö ympärillä valitsee lisääntyä? Molempia vaihtoehtoja ei voi saada, ja vaikka voisitkin olla vielä pari vuotta kiireettä lisääntymisaikeinesi, ei se olisi sama kuin se, että vapaata ja lapsetonta aikuisuutta jatkaisi läpi elämän.

Valitsi kumman tahansa, menettää toisen. Sitä on ok myös surra. Voit fiilistellä läpi kaiken sen, mistä jäät paitsi, ja sitä saa myös itkeä. Se ei tarkoita, että valintasi olisi väärä. Et ylipäätään voi tietää, mikä olisi oikea tai väärä valinta. On vain valintoja ja niiden seurauksia.

Ehkä hankit lapsen. Kulutat seuraavat kuukaudet mittaamalla ovulaatioita ja aikatauluttamalla inseminaatioita, arvuuttelemalla, tuntuuko vatsassa jotain tavallisesta poikkeavaa vai eikö sittenkään. Odotat ja jännität kauheasti. Lopulta kaikki päättyy hyvin ja saat syliisi uuden ihmisen, jolla on ehkä sinun silmäsi ja tuntemattoman tanskalaisen spermanluovuttajan nenä. Hän parkaisee ensimmäisen kerran, ja sinä ja puolisosi itkette helpotuksesta. Seuraavat vuodet ovat täynnä huonosti nukuttuja öitä, aikataulujen kanssa säätämistä ja päiväkotiarkeen opettelua mutta myös ennen kaikkea täysin uuteen ihmiseen tutustumista ja hänelle maailman esittelyä. Katsot lastasi ja mietit, miten lähellä oli, että et olisi koskaan tutustunut häneen. Jos olisit päättänyt toisin, häntä ei olisi olemassa, mikä tuntuu käsittämättömältä nyt, kun hän on silmissäsi maailman ihmeellisin olento.

Tai ehkä et hanki lasta. Elämä jatkuu kuten nytkin, kirjoitat, haaveilet kirjoittamisesta, teet enemmän töitä kuin sinun oikeastaan tarvitsisi, ja vietät kiireettömiä viikonloppuja rakkaasi kanssa. Luette toisillenne ääneen kirjoja, juttelette tuntikausia aamupalapöydässä ja käytte iltapäivällä teellä suosikkikahvilassanne. Näette ystäviä, järjestätte illanistujaisia ja makaatte illalla sylikkäin sohvalla katsomassa elokuvia. Haaveilette matkoista, matkustatte, ja nauratte sille, miten kohtuuttoman ihanaa elämänne onkaan. Ihmettelet sitä, mikä kaikki onkaan mahdollista ja mistä kaikesta melkein luovuit tuodaksesi maailmaan uuden ihmisen, ja iloitset siitä, mitä valitsit.

Olisi varmasti ihanaa tietää, että pystyisit valitsemaan nyt yhden, luottamaan siihen, että asiat menevät juuri niin kuin haavelmissasi ne menisivät, ja voisit jättää muut vaihtoehdot omaan arvoonsa. Voi kuitenkin olla, että siihen on vielä matkaa.

Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.

Tuntuu, että olen elänyt leppoisasti liki kolmekymppiseksi tietäen tasan, mitä elämältäni haluan – ja mitä en halua. Ja nyt, puff, heräsin kesään 2026 ja yhtäkkiä mietinkin asioita, joita en ole ikinä miettinyt. Haluaisinko sittenkin lapsia?

Tunteet heittävät laidasta laitaan. Itken paljon. Itken sitä, millaista olisi, jos en koskaan saisi lapsia. Itken sitä, millaista olisi luopua kaikista niistä jutuista, joita olisi helpointa tehdä ilman lapsia. Itken sitä, millaista olisi, jos lapsellani olisi vaikea kehitysvamma ja minusta tulisi hänen omaishoitajansa. Ns. tosi ajankohtaisia juttuja.

Olen lukenut artikkeleita ja keskusteluja siitä, kannattaako lapsia hankkia. Ne ovat ihan läppää. Ei-lista on rationaalinen ja pitkä: riskit omalle terveydelle, parisuhde kärsii, eläkekertymä kärsii, urakehitys kärsii, vapaa-aikaa ei ole enää ikinä, ei pysty harrastamaan eikä matkustelemaan eikä näkemään ystäviä. Ja sitten kyllä-perustelut: onhan ne ihania hei.

Tuntuu absurdilta, että tällaisesta pitäisi olla varma muutaman vuoden sisällä. Vaikka tiedän, että jengi saa terveitä lapsia vielä nelikymppisenäkin, ajattelen, että jos kolmevitoseksi mennessä en ole toimeentunut, jätän homman joka tapauksessa sikseen. Samalla tuntuu lohdulliselta, että minulla on aikaa miettiä. Ehdin yhä miettiä ihan rauhassakin. Saan miettiä yhdessä puolisoni kanssa.

Ihan tavallinen plussien ja miinusten listaus ei tunnu luontevalta lasta pohtiessa. Sen sijaan olen yrittänyt miettiä, millaista elämäni olisi, jos minulla olisi lapsi, ja millaista elämäni olisi, jos minulla ei tulevaisuudessakaan olisi lasta.

Jos minulla olisi lapsi, elämäni näyttäisi todennäköisesti aika erilaiselta kuin nyt. Muuttaisimme lähemmäs sukulaisten tukiverkkoja. Valitsisimme asuinpaikan koulun perusteella niin, että arki olisi mahdollisimman helppo järjestää. Vakiduunissa liihotteleva puolisoni voisi jäädä pidemmäksi aikaa vanhempainvapaalle. Niiden loputtua minä voisin järjestää työarkeni niin, että lapsi voisi olla vain osa-aikaisesti päiväkodissa. Elämä pyörisi aivan uudella tapaa perheen, suvun ja arkisen lapsiperhepuuhastelun ympärillä. Kuvitelmissani veisin lasta kirjastoon, metsäretkille, opettaisin tunnistamaan sieniä, lukisin valtavan määrän kirjoja ääneen, selvittäisin kaikki ilmaiset ja edulliset lähiseudun lapsiperhetouhotettavat ja tekisin juoksulenkkejä vaunujen kanssa. Tekisin luultavasti nykyistä vähemmän töitä, mutta yrittäisin tehdä palkkatöitä niin paljon kuin mahdollista uusien aikataulurajoitteiden puitteissa. Voisin olla taloudellisesti suht riippumaton ehkä viidenkympin hujakoilla, jos nykyisiin sijoituksiin ei tarvitsisi välissä juuri koskea. Tekisimme silloin tällöin ulkomaanmatkoja, ja ne olisivat eri tavalla ihania kuin matkat, joita voi tehdä ilman lapsia. Opettelisin kirjoittamaan silloin, kun pystyn. Olga Ravnin inspiroimana kirjoittaisin romaanin tekstinpätkistä, jotka ehdin väsätä hakiessani lasta päiväkodista. Tekisin Pikku Kakkosesta kirjoitustuokion ja pärjäisin urhoollisesti vähilläkin yöunilla. Hyödyntäisin seksitöiden arkeen tuomaa joustoa, mutta olisin suuremmassa riskissä joutua tekemään niitä myös sellaisessa tilanteessa, jossa en olisi hommasta erityisen innoissani.

Jos minulla ei olisi lasta, voisin jatkaa elämääni tämäntyylisenä hyvällä lykyllä vaikka kuinka pitkään. Asuisin samassa paikassa kuin nytkin, ehkä jossain kohtaa muuttaisin isompaan kämppään ja hankkisin flyygelin. Minun olisi helppo tehdä töitä vain sen verran kuin koen tarvitsevani, ja talouden miettiminen olisi juuri niin leppoisaa kuin se tähänkin asti on ollut. Työttömyys ei olisi niin paha juttu, voisin opiskella mielin määrin vaikka mitä, ja voisin huoletta lopettaa horoilunkin milloin tahansa. Voisin matkustaa mihin tahansa, toteuttaa puolisoni kanssa kaikki ne seikkailut, joista olemme unelmoineet, ja monta sellaistakin, joita emme ole vielä osanneet edes ajatella. Voisimme hankkia reissupakun ja kiertää Eurooppaa. Ehkä puolisoni voisi jossain kohtaa ottaa sapattivapaata, ja voisimme seikkailla maailmalla vaikka vuoden. Pystyisin kehittymään shibarissa juuri niin taitavaksi kuin haluaisin, kun aikaa harrastamiselle olisi enemmän kuin lapsen kanssa. Voisin kirjoittaa vaikka hyllymetrillisen kirjoja, aikaa kun olisi.

Mitä enemmän ajattelen lapsen kanssa elämistä, sitä helpommalta elämä ilman lasta tuntuu. Olen yllättynyt siitä, miten moni asia tuntuu mahdolliselta myös lapsen kanssa: voisimme reissata, löytäisin yhä aikaa kirjoittamiselle, ja kyllä jotkut asuvat osan vuodesta pakettiautossakin muksun kanssa. Harva asia tuntuu mahdottomalta, mutta niitä saisi jakaa aivan uudella tapaa aivan uuden ihmisen kanssa. Se kuulostaa aika ihanalta. Ja sitten toisaalta: miten ihanaa on, jos sen kaiken saa toteuttaa kaksin oman rakkaan kanssa! Ehkä tätä peliä ei voi kuin voittaa.

Vaikka aluksi olinkin omista ajatuksistani ihan että hyi yäk ei, nyt lapsen hankkimisen perinpohjainen mietiskely tuntuu lempeältä. Olen saanut jakaa ajatuksia läheisilleni ja päässyt kuulemaan myös horokollegoiden mietteitä. On tuntunut arvokkaalta kuulla muiden kokemuksista ja pohdinnoista ja huomata, että en todellakaan ole ensimmäinen, joka näitä juttuja pyörittelee mielessään. Joka tapauksessa alan hyväksyä, että elämäni ei enää koskaan ole sellaista, jossa lapsiasia ei olisi ikinä pyörinyt mielessä. Jos saan lapsen, se mullistaa elämäni. Jos haluaisin lapsen mutta en saa sellaista, se muuttaa jälleen elämääni. Jos totean, että tämä ei kiinnosta muuten kuin pohdiskelun asteella, elän elämääni uudella varmuudella.

Palaan jälleen miettimään kirjoittamista. Jos ajattelen, että se olisi mahdollista lapsen kanssa, miten älyttömän helppoa se on ilman lasta! Kaikki perustelut sille, miksi en kirjoita itselleni tärkeitä asioita joka päivä kahta tuntia, ovat tekosyitä. Ehkä vaihtoehdot ovat nämä: joko hankin lapsen tai ryhdyn vapaaksi kirjoittajaksi.

Entä jos elämä lopulta menee juuri niin kuin on tarkoituskin?

Tähän tekstiin meni 30 minuuttia.

Anteeksi mutta miten on mahdollista, että edellisestä tekstistä on melkein kaksi viikkoa? Varmaan siten, että olen vetänyt tukka putkella palkkaduuneja nyt, kun kesälomasijaisille on kysyntää. Olen tehnyt kuukaudessa reilusti enemmän tunteja kuin vakkarit tekisivät, koska olen halunnut kerätä kasaan mahdollisimman ison osan vuoden tienesteistä. Ihan hyvä tekniikka sinänsä, mutta nyt alan olla kyllä todella poikki. Onneksi tämän viikon jälkeen helpottaa oikeasti eikä vain työelämän loputtomalle uuvuttavuudelle naureskelevissa meemeissä.

Muistelen keväistä matkaa, josta tuntuu olevan ikuisuus. Miten olen jälleen jossain sumpussa, jossa en kuvitellut, että olisin enää matkalta palattuani. Tiedän kyllä, että ihmisen stressitasot palaavat lomaa edeltävälle tasolle parissa viikossa loman päätyttyä, mutta en ajatellut, että olisin tässä mielessä ihminen. Olen jälleen huolissani työn riittävyydestä, omasta riittävyydestäni, rahasta ja tulevaisuudesta, vaikka pari kuukautta sitten kaikki oli niin selvää. Miten tässä näin kävi?

Tänään olen viettänyt aikaa taas Jostain Muusta haaveillen, kun työt ovat väsyttäneet. Pitäisikö hakea ensi vuonna ihan eri hommiin? Mutta miksi ihmeessä, kun kyllä tämäkin pyörii ihan ok? Yritän palauttaa itseeni varmuutta, jota tunsin aikaisemmin, mutta mitä enemmän väsyttää ja mitä enemmän murehtii, sitä hankalampaa se on.

Törmäsin blogitekstiin, jossa kirjoittaja kertoi luopuneensa kaikista tavoitteistaan. Hän päätti elää päivän kerrallaan, ja hänelle se näytti tavoitteiden totaaliselta välttelyltä. En samaistu moiseen, mutta löydän itseni jatkuvasti kyseenalaistamasta omia aiempia tavoitteitani. Rahatavoitteet ovat yksi suosikkini, sillä aina kun mietin asiaa hetken pidempään, totean, että elämänlaatuni tuskin paranee merkittävästi, oli minulla sitten säästössä 50 000 euroa tai 60 000 euroa. Valtaosallehan nuo ovat joka tapauksessa ihan ufoja summia, miksi en chillaisi?

Myös kirjoittamiseen liittyvät tavoitteet mietityttävät aika ajoin. Olen pohtinut, miksi minun tarvitsisi saada kirjoja julkaistuksi. Tarvitsenko muiden hyväksyntää ja huomiota? Kaipaako kukaan tekstejäni, kun eivät edes tiedä, mistä jäävät paitsi? Nyttemmin olen todennut, että ainoa järkevä tapa perustella kirjoittaminen itselleen on todeta, että se on itseisarvoisen tärkeää. Se on minulle tärkeää, ja se riittää.

Siinä missä bloggaajakollega luopuu kaikista tavoitteistaan, minä jatkan omien rustailua sinne tänne. Nyt tavoitteenani on kirjoittaa joka arkipäivä 1–2 tuntia riippuen siitä, kuinka paljon muuta hommaa päivässä on. Myös somevälttely jatkuu, ja viikottaiset puhelinaikani ovat keskimäärin 2–2,5 tuntia päivässä. 

Näyttää siltä, että asiat lopulta etenevät juuri oikeaan suuntaan, vaikka joka hetkessä siltä ei tuntuisikaan.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

On hirveää yrittää kirjoittaa iltaisin. Aamuisin fiilis on itsevarman leppoisa, kyllähän minä mitä vain jaksan, mutta en muuten jaksa enää iltakymmenen jälkeen. Olen taas tänään lojunut palkkatöiden vuoksi hirvittävän paljon tietokoneella, ja olo on hyinen. Vaihdoin näytön värisävyn kellertäväksi, jotta silmät rasittuisivat vähemmän, mutta mielen rasitukseen sillä ei ole ollut vaikutusta.

Tänään melkein kehuin tekoälyä. On asioita, joita se helpottaa. Se oikolukee vieraskieliset viestini, uskon pystyväni arvioimaan, mitkä virheet kannattaa korjata. Se auttaa isojen tekstimassojen käsittelyssä. Se ratkaisee ongelmia, joita minulla ei ole aikaa ratkaista. Vähentääkö se stressiä? En usko. Tuntuu, että mitä nopeammin pystyn hoitamaan yhä useammat asiat, sitä kuormittuneempi päivän päätteeksi olen.

Katselen taulua, jossa naivistiset leopardit kiipeilevät tietokonepöydän päällä. Paiskovat näppäimistöjä kokolattiamatolle ja mupeltavat paperisilppurin sisältöä. Meinasin ensin kirjoittaa toivovani, että voisin itse tehdä samoin. Tosiasiassa luulen, että olen nimenomaan tuo roskaa mutustava kissaeläin, paiskaan näppäimistön lattialle vain poimiakseni sen hetkeä myöhemmin takaisin, anteeksi en tarkoittanut sitä, yksi juttu piti vielä hoitaa.

Tämä on nyt leikkikenttäni. Ei ehkä savanni, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin. Voisin pyytää tekoälyä näyttämään, miten tämäkin hoidettaisiin minua tehokkaammin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen tehnyt jälleen havaintoja. Puhelinta tulee käytettyä huomaamatta paljon enemmän, kun näyttö on värillinen. Vaikka keskimäärin ruutuaikaa puhelimella tulisikin vain 2–2,5 tuntia päivässä, yksittäiset päivät voivat paukkua helposti yli neljän tunnin. Vanhoihin tapoihin olisi helppo valua, jos asiaan ei kiinnittäisi huomiota.

Toisaalta monet asiat helpottuvat, kun niistä tekee rutiinin. Kun on kuukauden verran liikkunut joka viikko vähintään kolme kertaa, asiaa ei tarvitse erikseen miettiä siinä määrin kuin aiemmin. 

Olen havahtunut jollain uudella tavalla, lyhyiksi hetkiksi mutta kuitenkin, siihen, mitä tarkoittaa, kun yhteiskunta pyörii vain rahan ympärillä. Kuulin yrityksestä, jossa työntekijät pistettiin tuotannon hiljetessä tekemään jotain yleishyödyllistä, kuten leikkaamaan alueen vanhusten nurmikoita. Irtisanomisilta vältyttiin tavalla, joka kuulostaa nykypäivänä absurdilta. Esimerkki on inhimillisyydessään niin yksinkertainen, että jään miettimään, miten monissa muissa asioissa rahan valta on täysi itsestäänselvyys.

Taas tartuin puhelimeen. Kesä on hektistä duuniaikaa, sen huomaa keskittymiskyvyn katkeilussa. Keväällä kirjoitin tuntitolkulla vartin pätkissä ilman, että niiden aikana teki mieli vilkuilla mihinkään. Nyt ei malta.

Tapasin viikonloppuna ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin. Kaikkien elämäntilanne oli täysin eri kuin silloin, kun tunsin heidät. On muutettu kaupungista ympäryskuntiin, yksiöistä ja epämääräisistä kimppakämpistä rivi- ja paritaloihin, hankittu auto ja lapsi. He olivat aivan eri ihmisiä, kun tunsimme.

Tosiasia on, että en tunnista itseäni viiden vuoden päästä. Saatan olla aivan missä tahansa. Tänään se karmii, huomenna ehkä jo inspiroi.

On paljon mahdollisuuksia, joihin en halua tarttua. Vielä ei ole aika lopettaa niiden hämmästelyä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Luen aivan törkeän hyvää kirjaa, Olga Ravnin Minun työni. Kirjaa suositeltiin minulle jo jonkin aikaa sitten, mutta en keksinyt, miksi tarttuisin äitiydestä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertovaan teokseen.

Nyt teksti on kuitenkin tuntunut älyttömän ajankohtaiselta luettavalta – sen lisäksi, että kirja on yksinkertaisesti hiton hyvin kirjoitettu. Nähtyäni pari vauvaunta kysymys lasten hankkimisesta on pyörinyt mielessä enemmän kuin ikinä. Sitä on ollut vaikea kohdata. Olen ollut niin varma siitä, että en halua ikinä lapsia, että ajatus varmuuden järkkymisestä tuntuu todella pelottavalta.

Ravn kirjoittaa upean rehellisesti lapsen saamiseen liittyvistä tunteista ja kehollisuudesta. Siitä, miten vaikeaa ja epäolennaista parisuhteesta huolehtiminen on, kun kaiken huomionsa haluaa antaa lapselle. Miten vaikeaa on luottaa, että toinenkin on valmis kantamaan vastuuta. Miltä tuntuu unohtaa, kuka itse on, ja millaiseksi mössöksi aika ja elämä muuttuu lapsen saamisen myötä.

Kirja toimii itse asiassa erinomaisena ehkäisyvalistuksena. Silti olen löytänyt itseni itkemästä, miten en ikinä pääse makoilemaan uunituoreena ydinperheenä sairaalasänkyyn tai kärräilemään lastani pitkin mukulakivikatuja. Erästäkin murrosikää kuvaavaa kirjaa siteeratakseni: Mitä kummaa minussa tapahtuu?

En yksinkertaisesti usko, että voisin haluta lasta niin paljon, että sen hankkiminen oikeuttaisi kaiken, mistä sen vuoksi joutuisin luopumaan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen käsittänyt, että lapsen hankkimisen myötä ei voi viettää kaikkea vapaa-aikaansa kaksin kumppanin kanssa, kierrellä ympäri Suomea horoilemassa tai päättää muuttaa ex tempore Vietnamiin. Uskon kuitenkin, että aiheen ihmettely on juuri nyt tärkeää, ja haluan antaa sille sen tarvitseman tilan.

Tuntuu todella oudolta surra luopumista jostain, mitä ei halua. Onko sellainen edes mahdollista, vai olenko ymmärtänyt itseni väärin?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Yksi ihminen voi vaikuttaa ihan älyttömän paljon ympäröivään todellisuuteensa. Olemme toistemme ympäristö, kuten joku viisas aforisti totesi.

Millaista ympäristöä minä olen luomassa?

Yritän arjessani keskittyä siihen, että kehuisin ja kiittäisin muita. Sanoisin ääneen, jos jollakulla on tosi kiva paita tai jos joku on tehnyt työnsä hyvin. Asiakkaille yritän aina sanoa jonkin kehun, jota todella tarkoitan. Aina en voi hyvällä omallatunnolla kehua toista erityisen hyväksi suutelijaksi, ja välillä joku haisee ihan hirveästi hieltä, mutta jostain heitäkin voi kehua. Ehkä heillä on ihanat hiukset, tai ehkä heistä huomaa, että salilla on tullut käytyä. Ehkä he uskaltavat olla omia itsejään tuntemattoman ihmisen seurassa. Aika moni heistä uskaltaa tehdä jotain, mikä vaatii rohkeutta.

Ah, mitä taituruutta vaatii tarjota ympärilleen hyvää ja olla itse imemättä ympäristöstään negatiivisuutta! Vaatii paljon osata kuunnella lempeän ymmärtäväisesti toisten avautumista ja marinaa ja olla imeytymättä siihen itse mukaan. Jos siinä onnistuisi joka kerta, olisi aika fakiiri.

Tänäkin vuonna olen usein tuntenut olevani jumissa todellisuudessa, jossa toiminnallani ei ole vaikutusta ympäröivään maailmaan. Ihan sama, hoidanko palkkatyöni hyvin vai huonosti, kukaan ei kuitenkaan huomaa tai välitä. Ihan sama, saavatko asiakkaat parasta vai täysin keskivertoa palvelua, eivät he huomaa eroa. Ihan sama, kirjoitanko tarinoitani sellaiseen muotoon, että muutkin pääsevät niitä ihmettelemään. Ei kukaan kuitenkaan lue enää mitään.

Miten lamaannuttavia ajatuksia. On hirveän vaikea toimeentua tekemään mitään, jos kokee, että millään ei kuitenkaan ole merkitystä. Ja kun tosiasiassa pienilläkin jutuilla voi olla iso vaikutus – jos ei mihinkään muuhun, niin omaan hyvinvointiin.

Ehkä asiakas ei huomaa, teenkö työni hyvin vai keskinkertaisesti. Jos kuitenkin itse huomaan, eikö sillä, että päätän pyrkiä hyvään, ole iso merkitys fiilikselleni? Entä jos minulle itselleni on tärkeää kertoa tarinoita ja yrittää ilahduttaa ihmisiä? Eikö se silloin ole aivan riittävä pyrkimys?

Näin unta, jossa halusin lapsen. Se aiheutti unessa hirveästi kriiseiltävää ja ihmissuhdedraamaa, eikä pohdinta päättynyt heräämiseen. Tätäkö on kolmekymppisyys?

En halua lasta. Ajattelen itse, että jos haluaa lapsen, täytyy olla valmis ottamaan sika säkissä. Moniin asioihin voi vaikuttaa kasvatuksella, mutta on myös hirveästi asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Lapsi voi kaatua pyöräillessään tai lyödä päänsä uimahallin lattiaan ja halvaantua loppuiäksi, ja sen asian kanssa on sitten vain elettävä.

Vaikka lapsi olisikin ableistisiin kriteereihini riittävän tervekehoinen, pitäisin isona riskinä sitä, ettemme vain tulisi toimeen. En usko, että pystyisin irtautumaan kaikesta miesvitutuksestani siinä määrin, että voisin kasvattaa poikalasta. En myöskään haluaisi lapsestani jalkapalloilijaa, natsia tai gameriä, joka täyttää asuntoni konsoleillaan ja rumalla pelituolillaan.

Näiden lisäksi en pysty luottamaan siihen, ettenkö jäisi lasta kasvattaessa todella yksin. Rakastan kumppaniani ja uskon, että voisimme muodostaa hyvän vanhemmuustiimin ja hoitaa kaikki velvollisuutemme. Uskon myös, että voisimme yhdessä nauttia pienen ihmisen kasvun seuraamisesta ja maailman ihmettelystä hänen kanssaan. Pidän kuitenkin hyvin todennäköisenä, että kaipaisimme niin paljon takaisin kahdenkeskiseen elämäämme, että päätyisimme lopulta eroamaan. Olisin todennäköisesti itse synnyttäjä, ja veikkaan, että jo pelkästään sen myötä vastuu lapsesta jäisi erotessa enemmän minulle. 

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä pelkään myös, että vaikka haluaisimmekin huolehtia lapsesta yhdessä, jokin lainsäädäntöuudistus määräisikin, että lapsella saa olla vain yksi naispuolinen vanhempi. Tällainenkin dystopia on totta Italiassa, jossa lesboperheiden vanhemmista toinen menetti oikeutensa huoltajuuteen noin vain.

Jos luottaisin siihen, että yhteiskunta tukee tarvittaessa ja mahdollistaa kaikille ihmisarvoisen elämän, saattaisin ajatella toisin. Nykyisellään pidän kuitenkin liian suurena riskinä sitä, että lapsi sitoisi minut elämään, jollaista en halua, enkä katkeroitumiseltani pystyisi takaamaan lapselle sellaista hyvinvointia, jonka hän ansaitsisi.

Enkä ole edes päässyt murheilussani ilmastokriisiin tai muihin globaaleihin huoliin asti! Turha toisaalta mennäkään. En itse ajattele, että maailma olisi niin kauhea paikka, etteikö tänne kannattaisi tehdä lapsia. Elämä on monin tavoin ainutlaatuisen arvokasta, ja jokaisen, joka todella haluaa lapsia, pitäisi pystyä sellaisia tuomaan tänne maailmaa ihmettelemään. Minä en vain ole yksi heistä.

Samaan aikaan kun iloitsen siitä, että tunnistan nämä ajatukset itsessäni, aiheuttavat ne häpeää ja suruakin. Minusta on surullista huomata, kuinka paljon riskejä näen vanhemmuudessa. On myös surullinen ajatus, että en luottaisi yhteiskunnan tai välttämättä toisen vanhemmankaan apuun lapsen kasvattamisessa. Se kertoo ennen kaikkea omista menneisyyden kokemuksistani, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan, että monissa tilanteissa on selvittävä yksin. Toisaalta siinä on myös hyvä annos realismia: hyvinvointiyhteiskunta alkaa olla historiaa, biologiset äidit ovat tilastollisesti paljon useammin yksin kasvattajina kuin toiset vanhemmat, eikä valtaosan ympärillä enää ole sellaisia kyläyhteisöjä kuin joskus sata vuotta sitten, joissa kaikki osallistuvat lasten kasvattamiseen.

Mitä sitten teen, jos en lapsia? Toivottavasti vietän pitkän ja mielenkiintoisen elämän läheisteni ympäröimänä. Toivon saavani vanheta yhdessä kumppanini ja rakkaiden ystävieni kanssa. Toivon, että kirjoittaisin hyllyllisen kauniita teoksia, joista osaisin olla ylpeä. Toivon, että saisin olla pitkään terve ja seikkailla hyvältä tuntuvalla tavalla ympäri maailmaa.

Olen kirjoittanut blogitekstejä jo melkein 140 liuskaa. Tuntuu vähän liikuttavalta huomata, miten paljon niitä on kolmessa kuukaudessa kertynyt. Ihan jokainen ei ole mitenkään erityinen, mutta joukossa on useita tekstejä, joihin olen erittäin tyytyväinen etenkin omatekoisen aikarajoituksen huomioiden. Joka tapauksessa minulla on reilusti yli sata liuskaa eheitä tekstejä, eikä ole tuntunut edes erityisen vaikealta päästä tähän pisteeseen. Hyvä minä!

Tänään pohdin vaihteeksi tyytyväisyyttä. Aivan megavaikea laji. Ei kaikilla elämän osa-alueilla, mutta niillä joilla se on, niin rraaah. Tällä viikolla olen fiilistellyt unelmakämppinä ainakin retkipakua, huvilaa, huutokaupassa näkemääni jugend-talon ullakkoasuntoa ja Alppilan megapieniä yksiöitä, joihin olisi niiiiin kätevä ja kiva järjestää lisätilaa parven avulla. Toisaalta juuri viikonloppuna fiilistelin sitä, miten ihana kämppä minulla on, ja haavelmissani elelen ja taiteilen siellä vielä vuosia, vuosia.

Unelmointi ja “ois niin kiva”-haaveilu on toki itsessään kivaa. Minusta on hauskaa mietiskellä, että tää vois asua tuolla ja sit tää vois tehä silleen ja tälleen, aivan kuin lapsuuden leikeissä tai tarinan hahmoja luodessa. Väsyttävän usein löydän itseni kuitenkin pohtimasta, miten oikeasti saisin jonkin päähänpistoni toteutettua. En halua jättää haaveilun asteelle asioita, joilla on minulle aidosti merkitystä, mutta en sen enempää haluaisi tuhlata aikaani suunnittelemalla juttuja, joita en tosiasiassa edes haluaisi toteuttaa. Se vaikeuttaa keskittymistä kaikkeen siihen, mitä itsellä jo on.

Tyytymättömyyteen sorrun kerta toisensa jälkeen myös työkuvioiden miettimisessä. Esimerkkinä eilen mainitut pakit potentiaalisesta unelmaduunista: Tiedän itsekin, että minulla ei oikeastaan ole syytä tai motivaatiota sitouttaa itseäni joka viikko samanlaisena toistuvaan palkkatyötahtiin ja siihen, että joudun kysymään joltakulta, saisinko pitää vapaapäivän jonain random tiistaina. Silti ajattelen, että tällainen kuvio ratkaisisi jonkin ongelman, jota nykyinen elämäni ei pysty ratkaisemaan – tässä tapauksessa sen, että priorisoin ajankäytössäni aina jotain muuta kuin kirjoittamista. 

Tosiasiassa ei ole mitään syytä, miksi en pystyisi järjestämään nykyarkeenikin kirjoittamiselle vastaavaa tilaa kuin saamatta jääneen työn arjessa. Ehkä jatkossakin on aikoja, kun väliaikaisesti on keskityttävä johonkin muuhun, sillä kesäkuukaudet ovat yleensä palkkatöissä kaikkein hektisimpiä, mutta vuoteen jäisi silti kohtuuttoman monta kuukautta, jolloin voisin panostaa pääasiassa omaan luovaan tekemiseeni.

En vain tee niin. Pompin haave-elämästä toiseen ja harhautan mieltäni jatkuvasti.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Jos kyseessä on tuttu, esim. uusi työkaveri tai joku, jonka kanssa käyt samassa harrastuksessa: “Hei sä vaikutat kivalta ja mietin, tykkäisitkö lähteä mun kanssa vaikka kahville?”

Jos kyseessä on tuntematon vaikkapa kaupassa: “Hei anteeks, susta tulee jotenkin hirveen hyvä fiilis, tykkäisiks lähtee joku päivä kahville? Tässä on mun numero, ei mitään paineita.”

Jos et itsekään tiedä, kuka on kyseessä, eli etsit seuraa esim. deitti-ilmoituksella:

1. Kerro, kuka olet (max yksi kappale)
2. Kerro, mitä etsit (max yksi kappale)
3. Kerro, mitä tarjoat (max yksi kappale)

Esimerkki:

Yhteisille kesäretkille?

Moi!

Olen 38-vuotias tamperelainen mies, joka tykkää moottoripyöräilystä, kesäteattereista ja pienpaahtimoiden kahveista. Olen töissä IT-alalla ja harrastan origamien taittelua.

Nyt elämässä olisi tilaa about samanikäiselle naiselle, jonka kanssa voisi lähteä vaikka kesäretkelle Porvooseen. Olisi kivaa kiertää hyviä kahviloita ja mennä vaikka eväsretkelle Näsijärven rantaan. Ja mikäs sen mukavampaa kuin jatkaa juttua syksylläkin, jos oikein synkkaa.

Olen illat ja viikonloput pääosin vapaalla. En tupakoi tai käytä juurikaan alkoholia. Aiempien palautteiden perusteella olen taitava kommunikoimaan ja mun kainaloon on mukava käpertyä.

Jos kiinnostuit, laita viestiä!

– – 

Noin esimerkiksi. Laita pari iloista, hyvässä luonnonvalaistuksessa otettua kuvaa. Unohda kullisi, unohda pillunnuolentaintohimosi, älä unohda kertoa jotain sellaista, mistä vastapuoli oikeasti voisi kiinnostua, sen sijaan että kertoisit vain jotain, mistä pornosuosikkisi päänäyttelijä kiinnostuu videolla.

Ystävällisin terveisin

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.