Maali ei peitä kaikkea. Seinästä töröttää ruuvi, jota kukaan ei ole saanut revityksi irti. Sen alla on rosoinen musta kaari, joka näyttää melkein siltä kuin kuuluisi kokonaisuuteen. Yhtä lailla omalla paikallaan on ruskeasta sängynpäädystä virnistävä lohkeama, joka paljastaa vaalean lastulevyn. Materiaali, johon kaikilla on varaa mutta jonka mieluiten kätkisi.

Jos en välittäisi, pysyvätkö varpaani kyydissä, mahtuisin sänkyyn miten päin tahansa. Yksin se on liikaa; lakanaakaan ei yllä järkevästi. On joka tapauksessa vain yksi asento, josta yltää sammuttamaan katon valonauhan.

Viisi minuuttia, paikka, tunnelma, miljöö. Paljon helpommalta tuntuu lörpötellä sijoitussuunnitelmista kuin julkaista tällaista, mutta tättärää.

Kauhistuttavaa hiljaisuutta ja kirjoittamisen välttelyä. Mutta, kuten moneen kertaan todettu, ei auta kuin aloittaa jälleen uudestaan. Kun kyse on päivittäisistä tavoista (tai sellaisista, joita pyrkii tekemään joka päivä), päätös on tehtävä joka päivä uusiksi.

Viimeisen kuukauden aikana etenkin juokseminen on sujunut erinomaisesti. 3–4 treenikerran viikkotahdista on ollut helppo pitää kiinni, ja Helsinki City Runin harjoitusohjelma puolimaratonille on toiminut hyvin. Nyt juoksen jo neljä kilometriä pitämättä juuri ollenkaan taukoja välissä, vaikka kolme viikkoa sitten moinen tuskin olisi lähtenyt. Se kertaa viisi, niin puolimaratonhan on jo siinä, heh.

Tänään juoksin juurikin tuon neljä kilometriä. Aikaa kului 40 minuuttia. Ensimmäiset noin 1,5 kilometriä sujui oikein leppoisasti. Huomasin, että vauhtia tuli otettua vähän turhan paljon, vaikken mitään pikatahtia mennytkään. Ohjeena olisi kuitenkin juosta sellaista tahtia, että jaksaa jutella ongelmitta. En yllättynyt todetessani, että en pysty jatkamaan koko matkaa yhtä nopeasti. Jalkoja alkoi väsyttää, teki mieli kävellä välillä, eikä pikainen perille pääseminen olisi haitannut.

Noin 30 minuutin kohdalla olin aivan kypsä. Tunnistin, että jalat kyllä jaksaisivat mennä, mutta päälle alkoi riittää. Tiesin kuitenkin, että ei ole mitään fyysistä syytä, miksi en jatkaisi samaa (hieman aiempaa maltillisempaa) tahtia loppuun saakka, joten sillä mentiin.

Päästyäni vitutuksesta eteenpäin homma alkoi rullata. Mieli rauhoittui, jalkoja ei väsyttänyt, oli helppo keskittyä vain tiehen. Viimeisen minuutin juoksin selkeästi nopeammin kuin koko lenkillä, ja jälkikäteen tuntui, että tätähän olisi voinut jatkaa vielä hyvän tovin. Sellaista oloa tavoittelenkin lenkkien päätteeksi.

Vaikka matka ei ollut lopullista tavoitettani ajatellen ihmeellinen ja ajassakin olisi kirittävää, uskon puolimaratonin olevan vain tavallista pidempi lenkki. Samat lainalaisuudet pätevät sekä muutaman kilometrin kuntopolulla että parin kolmen tunnin puserruksessa. Siksi oli hyvä jälleen huomata, että kyse ei todellakaan ole pelkästään kropan treenaamisesta. On ihan yhtä tärkeää oppia tunnistamaan, milloin mieli vain valittaa tylsyyttään.

Tällä viikolla aloin myös viimein kirjoittaa vihkosta tietokoneelle tekstiä, johon en ole pystynyt koskemaan kuukauteen. Tuntui mielettömältä huomata, miten paljon olen kirjoittanut – ja miten hyvää olen kirjoittanut! Omien tekstien jälkikäteinen tarkastelu ei ole koskaan ollut suosikkihommaani, samalla kun se on välttämätöntä, jos juttunsa haluaa muuallekin kuin päiväkirjaansa.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Mikä yhdistää graduani, kaikkia koskaan tekemiäni esseitä ja mainostekstejä tai valtaosaa julkaisemistani blogiteksteistä?

Jos olisin vaatinut täydellisyyttä, en olisi ikinä kirjoittanut näistä mitään valmiiksi.

Vaikka olen kirjoittanut vuosikausia, yllätyn yhä kerta toisensa jälkeen siitä, miten iso merkitys riman laskemisella on. Vitkuttelin gradun kirjoittamista yli kolme vuotta. Kun lopulta päätin, että paskakin gradu riittää, kirjoitin opinnäytetyöni parissa kuukaudessa valmiiksi. Eikä siitä edes tullut paskaa, vaan sain kiitettävän arvosanan!

Jos vain täydellinen olisi riittänyt, en olisi vieläkään maisteri.

Entäpä mainostekstit, somejulkaisut, mikä tahansa? Laske rimaa! Tee jonkinlainen, ja jos tuntuu siltä, myöhemmin siitä voi tehdä paremman.

Rima putoaa, kun tekstille antaa selvän aikarajan. Vartissa täytyy tulla valmista. Siinä ei jää aikaa itsesäälille ja pilkunviilaukselle.

Riman voi pudottaa myös sopimalla itsensä kanssa, että tekee vain jotain. Vartti, aloita. Sen verran pitää jaksaa, sitten voi lopettaa. Usein siinä kohtaa on jo päässyt vähän vauhtiin, ja toinen vartti menee samalla innolla. Jos ei, ainakin on tehnyt edes jotain.

Toimisiko sama laajemmin elämässä? Jos tuntuu, että olet jumissa eikä mikään toimi, laske rimaa. Tänään ei tarvitse tulla valmista, riittää, että tekee edes jotain.

Tähän tekstiin meni 6 minuuttia. Tänään oma rimani meni tässä.

Luin Yleltä kiinnostavan artikkelin Vilma Jäästä, joka kertoi uupuneensa näytellessään Sofi Oksasen käsikirjoittamassa Innocence-oopperassa kouluammuskelun uhria. Kaikki lavalla koettu tuska ja raivo seurasivat kotiin, ja oopperasta oli lopulta pakko ottaa parin vuoden tauko.

Ongelma ratkesi, kun kokenut näyttelijäkollega neuvoi ajattelemaan, että tunteet ikään kuin virtaavat näyttelijän lävitse. Niihin ei tarvitse jäädä kiinni, eikä yleisö silti tiedä, onko näyttelijä aidon raivoissaan vai ei.

Miksi en ole koskaan kuullut vastaavaa ohjeistettavan kirjoittajille? Entä jos romaanikäsikirjoituksen valmiiksi saattaminen ei vaatisikaan sitä, että ensin minun täytyy palavasti kokea kaikki se sama kuin päähenkilön ja velloa hahmon tuskassa pari kolme vuotta?

Ajatus siitä, että tunteet, kokemukset ja tarinat vain virtaavat lävitseni ilman, että minun tarvitsee kiintyä niihin, tuntuu nerokkaalta. Käsittelen tällä hetkellä teksteissäni (en näissä lol) vaikeuksia, joihin en todellakaan haluaisi henkilökohtaisesti sukeltaa enää liian syvälle. Omista kokemuksista on varmasti hyötyä, mutta haluan oppia jättämään muistojen herättämät tunteet tekstin äärelle, ilman, että niiden tarvitsee seurata mukana omaan nykyarkeeni.

Itse asiassa tämä on todennäköisesti hyvää treeniä ihan yleisestikin elämään. Voin olla empaattinen ja tunneälykäs ilman, että minun tarvitsee imeytyä kulloisenkin keskustelukumppanini tunnetiloihin. Voin kohdata toisen vaikeat tunteet ja antaa niiden laimentua lävitseni mutta pitää samalla huolen siitä, että oma rauhani säilyy.

Tämän kun hallitsee, alkaa olla aika zen meininki.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Aloitin vartin tekstien ja samalla tämän blogin kirjoittamisen maaliskuussa. Ajatus on, että käytän kunkin tekstin kirjoittamiseen 15 minuuttia, ja lisäaikaa saa korkeintaan kevyeen faktantarkastukseen sekä tekstin muotoiluun Google Drivestä WordPressiin siirrettäessä. Oikeinkirjoitusta en muokkaa aikarajan jälkeen, enkä selittele keskeneräisiä ajatuksia.

Olen alkanut suhtautua teksteihini eräänlaisina kirjallisina krokii-harjoituksina. Valitsen aiheen ja kirjoitan siitä määräajassa mahdollisimman selkeän kuvan, juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä mielessäni näyttäytyy. Välillä ehdin piirtää tarkasti vain pienen osan kokonaisuudesta, välillä pääsen pidemmälle.

Olen ajatellut jatkaa varttihaastetta vuoden loppuun saakka. Pidän siitä, että pystyn julkaisemaan päivittäin tekstin. Tuntuu, että sillä on ollut iso vaikutus rutiinin muodostumiseen. Kirjoitan joka päivä vähintään yhden tekstin, toisinaan useamman, ja ajastan niitä sopiviksi näkemiini kohtiin.

Päätin jättää esimerkiksi Instagramiin kirjoittelun toisille, sillä en jaksa sometekstien lyhyyttä. Toisaalta vartin haasteen vuoksi omat tekstini jäävät nekin rajallisen mittaisiksi. Olen julkaissut muistaakseni yhden tekstin, jonka kirjoittamiseen käytin noin puoli tuntia, ja inspiraation vaatiessa teen näin jatkossakin.

Jotkin aiheet ovat vaatineet pidempää käsittelyä, mutta olen pilkkonut tekstin vartin pätkiin. Tällaisia olivat ainakin ennustajalla käymistä ja luettavana olevia kirjoja käsittelevät postaussarjat.

Ehkä jossain kohtaa ryhdyn kirjoittamaan säännöllisesti pidempiä tekstejä, joihin käytän reilusti enemmän aikaa. Toistaiseksi pelkään liiaksi, että se rikkoisi päivittäisen kirjoitustahtini. Tuntuu valtavan hyvältä saada joka päivä kirjoitetuksi ihan mukiinmenevä kokonaisuus. Pidemmän tekstin rakentamisessa on oma ihanuutensa, mutta pelkään, että se nostaisi julkaisukynnystä tarpeettoman korkealle.

Tekstikrokiin jakamisessa on ainakin pari hyötyä. Juttujeni lukeminen vaatii joka tapauksessa enemmän keskittymiskykyä kuin somevideoiden katselu, mutta yhden tekstin lukeminen ei kuitenkaan vie hillittömästi aikaa. Aikarajan avulla pääsen tutkimaan, miltä tuntuu jakaa juttuja, joita ei ole ajatellut 100% loppuun asti. Uskon sen helpottavan merkittävästi syväluotaavampienkin tekstien tuottamista.

Toivon myös, että teksteistäni näkee, millaista jälkeä lyhyessäkin ajassa voi saada aikaan. Eräs tuttuni käy säännöllisesti piirtämässä taidekoululla krokiita, ja sen näkee hänen piirroksistaan. On käsittämätöntä, millaista jälkeä muutamassa minuutissa voi ehtiä tekemään. Hänestä siinä ei ole mitään ihmeellistä: kun treenaa säännöllisesti, kehittyy väkisin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Jatkan eilisen aiheen mietiskelyä. Sen lisäksi, että romaanit ovat jääneet kirjoittamatta, kun olen käyttänyt aikani ja energiani muihin asioihin, tunnistan, että rahalla on takuulla iso vaikutus tähänkin.

Toisin kuin blogia, kirjaa ei yleensä voi julkaista anonyymisti. Tuskin haluaisinkaan, mutta omalla nimellään tekstien julkaisussa on oma raskautensa. Tosiasiassa maailmassa ja ihan Suomessakin julkaistaan koko ajan hirveä määrä kirjoja, eikä valtaosa koskaan kuulisi juuri minun kirjastani. On hassua mietiskellä etukäteen, mitäköhän muut ajattelisivat, kun todennäköisesti suurin osa ei ajattelisi yhtään mitään.

Uskon silti Minna Eväsojan Melkein geishassa mainitun vanhan teemestarin ajatuksiin. Kirjat ovat pysyviä ja siksi niissä on oma vaaransa.

On tuskin yllätys, että kirjani käsittelisivät muun muassa seksityötä. En halua kirjoittaa aiheesta ilman, että olen tarvittaessa valmis puhumaan myös omasta horoudestani. Fakta kuitenkin on, että seksityö herättää edelleen sen verran ennakkoluuloja, että haluaisin olla varma, ettei valintani aiheuta minulle ongelmia. Vaikka minulla olisi kuinka hyvä tarina, en halua julkaista sitä oman hyvinvointini kustannuksella.

Olen avannut dilemmaa hiukan jo postauksessa, jossa puhuin brändäämisestä. Jos julkaisen tekstejä samalla nimellä kuin jolla otan asiakkaita, se vaikuttaa väkisin teksteihini. Jos minun tarvitsee miettiä, mitä tulevaisuuden työnantajani sanoisi tekstistä, se vaikuttaa siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittajana en halua tätä, tekstit ansaitsevat rehellisyyden, joka on irrallaan tienaamispotentiaalin laskeskelusta.

Näen taloudellisen riippumattomuuden tavoittelun oikeastaan ainoana itselleni kestävänä ratkaisuna ongelmaan. Jos minun ei tarvitse miettiä sitä, mitä nykyiset kuin tulevatkaan asiakkaat/työnantajat/rahoittajat minusta ajattelevat, voin kirjoittaa juuri niistä aiheista ja juuri sillä tavalla kuin itse haluan.

En usko, että tulen julkaisemaan romaanejani ennen kuin olen löytänyt rauhan näihin kysymyksiin. Onneksi ei tosiaan ole kiire.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Haaveilin muutama vuosi sitten siitä, että julkaisisin esikoisromaanini alle 30-vuotiaana. Nyt on varmaa, että näin ei tule tapahtumaan: olen 29-vuotias, eikä minulla ole riittävän kokonaista käsikirjoitusta.

Kirjailijaksi kiiruhtamista olennaisempaa minulle on nykyään miettiä, miksi asialla olisi kiire. Olen kirjoittanut yhden käsikirjoituksen hyvin pitkälle, sitten hylännyt sen todeten, että ei tätä, ei näin, ei nyt. Olen tarttunut seuraavaan ideaan ja taas sama. Tämän vuoden yksi vuositavoitteista on lähettää käsikirjoitus kustantamoon, mutta edelleen palaan kysymykseen: miksi asialla on kiire?

Jostain syystä olen ajatellut, että kirjailijan titteli on jotain, mikä minun tulisi saavuttaa tiettyyn eräpäivään mennessä. Kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on kuitenkin varmasti oikeassa sanoessaan, että kukaan ei muista milloin kirjasi ilmestyi, mutta he muistavat, millainen se on. 

Minna Eväsojan Melkein geishassa vanha teemestari neuvoo kirjan kirjoittamisesta ulkomuistista siteerattuna näin: Kirjan kirjoittaminen on vaarallista, eikä sitä kannata tehdä noin vain. Kirja jää olemaan ikuisiksi ajoiksi. Jos käsikirjoituksen julkaiseminen tuntuu hyvältä idealta, se pitää piilottaa 50 vuodeksi. Jos vielä sen jälkeenkin julkaiseminen tuntuu hyvältä idealta, sen voi halutessaan tehdä. 

Toistan itseäni: miksi asialla on minulle kiire?

Kiire lienee osin persoonaa mutta pitkälti aikamme tuotos. Nuoruutta ihannoidaan, ja maailma on täynnä lapsineroja, jotka ovat julkaisseet väikkärinsä 19-vuotiaina ja juosseet samana kesänä uuden ennätyksen ultrapikajuoksussa. Ymmärrän itseäni siinä, että koen painetta yltää samanlaisiin äkkisuorituksiin.

Tajuan tosin tätä kirjoittaessa, että vuoden 2027 aikana eli 30-vuotiaana voisin yhä periaatteessa ehtiä julkaisemaan romaanin. Tarinan maailma on hyvin pitkälti valmis, samoin juoni, mutta kokonaisuus vaatisi vielä runsaasti työtä toimiakseen. Hahmoja on liikaa, huumori toimii monessa kohtaa, mutta näen tuskallisen hyvin, että kaikkialla ei.

Olen nykyisellään todella iloinen, että ensimmäinen käsikirjoitukseni ei ole julkaistu teos. Samalla olen pahoillani 25-vuotiaan itseni puolesta, kun en ole toteuttanut hänen haavettaan. Muut haaveet ovat olleet ajankohtaisempia.

Yksi haave, joka 27-vuotiaalla minulla oli, oli se, että mikään ei muuttuisi merkittävästi muutamaan vuoteen. Kaikki oli yksinkertaisesti niin hyvin, että toivoin saman vain jatkuvan. Hänen toiveensa ydintä koen pystyneeni kunnioittamaan: elämäni on edelleen kertakaikkisen hyvää, vain tuolloistakin parempaa.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Minua harmittaa se, miten nykypäivänä jokaisessa asiassa tuntuu olevan kyse lähinnä brändistä. Siitä, miltä asiat näyttävät, ja bisneksestä, jota sillä voidaan tehdä. Kuka enää tekee somea, jossa ei ole pienintäkään tavoitetta saada edes jossain kohtaa tuloja tekemisestään?

Vaikka some, blogi tai vastaava ei itsessään toisi tuloja, se saattaa tuoda niitä epäsuorasti. Miellyttävän ja kiinnostavan henkilöbrändin rakentaminen voi tilanteesta riippuen poikia työpaikan, kustannussopimuksen, puhujakeikkoja tai asiakkaita.

En itsekään ole tässä suhteessa viaton. Vaikka bloggaaminen on syntynyt tarpeestani muotoilla ajatuksiani sellaisiksi, että joku muukin saisi niistä selvää, ja halusta jakaa mietteitäni muille, jossain viisivuotissuunnitelmassani on silti voida mainostaa blogin kautta vaikka tarot-tulkintoja tai toiveiden mukaan räätälöityjä audiopätkiä. Valtaosa blogeista tosin kuolee ensimmäisen vuoden aikana, ja jos tällekin käy niin, moiselle suunnitelmalle ei ole käyttöä.

Tunnistin haaveilevani kuitenkin jostain, mihin nykypäivänä törmään netissä yhä harvemmin: anonyymiydestä. En yhtään epäile, etteikö joku voisi minut tunnistaa, mutta nimimerkin mahdollistaman alter egon kautta kirjoittaminen tuntuu tuhat kertaa vapaammalta kuin oman nimen tai edes työnimen käyttö. 

Minun ei tarvitse miettiä, mitä joku tulevaisuuden mahdollinen työnantajani, proffani tai vaikka asiakkaani miettii kirjoituksistani. Minun ei tarvitse kirjoittaa kaikkea täydellisen siloitelluksi ja helposti pureskeltavaksi. Saan sen sijaan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua kulloinkin kiinnostavat, juuri sen verran kuin vartissa ehdin. Jos joutuisin miettimään brändiäni ja myyvyyttäni, en takuulla uskaltaisi julkaista mitään näin nopeasti kirjoitettua.

Toisaalta brändi on paljon muutakin kuin luettelemiani asioita. Kuten Maija Vilkkumaa laulaa, jokaisel on brändi. Yhtä lailla kurtisaani on brändi, jonkinlainen versio minusta ja ajatuksistani. Halusin tai en, saatan brändäytyä esimerkiksi nopeaksi kirjoittajaksi, kiinnostavaksi ajattelijaksi tai ahneeksi portoksi, eikä tämä edes ole sataprosenttisesti minun käsissäni.

On kiinnostavaa nähdä, muuttaako tämä jossain vaiheessa suhtautumistani blogiin kirjoittamiseen. Toistaiseksi on ollut leppoisaa kirjoitella mistä tykkäänkään, mutta on hyvin mahdollista, että jossain kohtaa alan miettiä syvemmin, sopiiko jokin teksti blogini ääneen tai brändiin. Yleisöllä on varmasti myös olennainen vaikutus tähän. Tuntui oudolta kuulla, kun ensimmäinen kaveri kertoi lukeneensa blogia. Se tarkoitti, että en enää voinut sanoa itselleni, että ihan sama, ei näitä kukaan lue. Ainakin yksi lukee!

Se tie on oikee jos se tukee sun strategiaa (Maijan biisistä). Raskasta pessimismiä vai nykyajan realismia?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen nyt kirjoittanut viikon edestä blogipostauksia vartin haasteen inspiroimana. Tehtävänanto on yksinkertainen: Ajastimeen 15 minuuttia, ja sen aikana pitää syntyä valmis blogiteksti. Jos ei synny, julkaisen keskeneräisen.

Tähän mennessä olen ilahtunut huomatessani, miten paljon haaste keventää kirjoittamista. Vartissa tulee valmista, eli hommaan ei tarvitse varata kahta tuntia. Tuntuu motivoivalta nähdä, että oikeasti saa kokonaisia tekstejä taiottua hyvin rajallisessa ajassa.

Pakkaamista käsittelevä teksti tuntui omasta mielestäni jäävän kesken. Vaikka pääsin pakkauslistani loppuun, olisin halunnut tehdä tekstiin vielä jonkinlaisen yhteenvedon. Toisaalta pakkaaminen on niin kiva aihe, että kirjoitan siitä mielelläni lisääkin tekstejä. Miksi kaikki pitäisi saada käsitellyksi kerralla?

Sen verran olen luistanut itse asettamistani rajoista, että ajastimen jälkeen olen saanut tarkistaa faktoja, joita en kirjoitusaikana ehtinyt. Esimerkiksi sijoitussuunnitelmaani käsittelevästä artikkelista varmistin kirjoitusrupeaman jälkeen, että muistin kuukausittaiset sijoitussummat oikein. 

En halua sukeltaa liian syvälle taustatutkimuksen ja faktojen tarkastelun maailmaan, sillä yksi pointti on luottaa, että oikeasti tiedän, mistä puhun. En kuitenkaan halua jättää teksteihini ilmiselviä asiavirheitä, joten sallin itselleni kevyen editointikierroksen.

Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin pystynyt kirjoittamaan syvällisemmin esimerkiksi Helsingin Sanomien julkaisemasta miljonääri Vesa Puttosen haastattelusta. Nyt jutun referointi jäi kevyeksi ja käytin rajallisen aikani ennemmin omien kulutustottumusteni ihmettelyyn. Toisaalta: jos minulla olisi ollut loputtomasti aikaa, olisinko kirjoittanut aiheesta minkäänlaista artikkelia valmiiksi asti?

Todennäköisesti tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan myös hitaampia ja pidempiä artikkeleita. Tällä hetkellä tuntuu mielekkäältä pakertaa vartin tekstejä päivittäin julkaistavaksi, mutta esimerkiksi kirja-arvioiden tekeminen vaatisi selkeästi syvempää keskittymistä kuin mihin vartissa kykenee.

En laske vartin kirjoitusaikaan mukaan niitä paria minuuttia, jotka käytän siirtääkseni tekstin kirjoitussovelluksesta tähän blogiin. Jos mukana on linkkejä, aikaa menee vielä hiukan lisää.

Kaiken kaikkiaan olen yllättynyt iloisesti siitä, miten hauskaa vartin tekstien tuottaminen on. Olen ilahtunut huomatessani, miten eheää tekstiä pystyn tuottamaan aikarajasta huolimatta. Välillä arjessa tuntuu, että kaikki ajatukset jäävät jotenkin epätyydyttävästi kesken, mutta nämä tekstiharjoitukset osoittavat, että pystyn taikomaan ajatuksiani ihan riittävän valmiiseen muotoon epäilyksistä huolimatta.

Olen myös ilahtunut siitä, miten paljon pystyn kirjoittamaan vartissa. Tässä kohtaa aikaa on mennyt 11 minuuttia, ja olen kirjoittanut liki 1,5 liuskaa!

Moni haaveilee kirjoittamisesta, mutta homma jää arjen jalkoihin. Toivoisin, että pystyisin omalla esimerkilläni kannustamaan kirjoittamaan edes vähän, vaikka ei uskoisi, että ehtii ollenkaan.

Pohdin nopeasti tuotettujen tekstien suhdetta kiireiseen nykyaikaan. Yhä harvemmalla on keskittymistä edes minuutin mittaiseen instavideoon, pitkistä blogiteksteistä, lehtiartikkeleista saati kirjoista puhumattakaan. Samalla tekoäly leipoo yhä enemmän höttöä, joka vähitellen täyttää koko netin.

Miten omat pika-ajatelmani asettuvat tähän todellisuuteen? Uskon, että tässä on jälleen aihe, jota tulen pohtimaan tulevaisuudessa toistuvasti. Haluan kuitenkin luottaa, että ihmisen alusta loppuun tekemillä teksteillä ja ajatustyöllä on tulevaisuudessakin arvo. Ainakin voin itse arvostaa oman työni jälkeä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen jo pitkään haaveillut siitä, että saisin rakennettua itselleni oikeasti kestävän kirjoitusrutiinin. Homma kaatuu aina ennemmin tai myöhemmin siihen, että aikaa ei yksinkertaisesti ole riittävästi tai jotain muuta tähdellisempää ilmestyy joka kerta.

Tällä kertaa päätin kokeilla tällaista: 15 minuuttia aikaa, ja siinä ajassa pitää saada taiottua teksti, jonka olisi valmis julkaisemaan blogissa – ja jonka siis myös julkaisee. Aikaa loputtomalle hiomiselle ei yksinkertaisesti ole, ja vartissa on tultava valmista. Todennäköisesti en kirjoita tällaisissa varteissa elämäni parhaita tekstejä, mutta uskon, että minulle tekee ihan hyvää tähdätä ennemmin valmiiseen kuin parhaaseen.

Nimenomaan valmista priorisoiden olen kirjoittanut käytännössä kaikki elämäni olennaiset urakat, kuten graduni. Jahkailin opinnäytetyötäni vuositolkulla, kunnes lopulta aikaa oli pari kuukautta ennen viimeistä deadlinea ennen opiskeluoikeuden päättymistä. Totesin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko valmistun maisteriksi tai en valmistu maisteriksi. Siinä kohtaa oli helppo päästää irti ylimääräisistä erinomaisuuksien tavoitteluista.

Tiesin, että paskakin hyväksytty gradu riitti saavuttamaan tutkinnon, joten päätin tähdätä ennemmin valmiiseen kuin erinomaiseen. Lopputulos? Valmistuin maisteriksi ja sain gradustani kiitettävän arvosanan.

Vartti on helppo löytää mistä tahansa päivästä, vaikka rutiinin muodostuminen varmasti vaatiikin totuttelua. Olen kokenut kirjoittaja, mutta todennäköisesti opettelua vaatii myös löytää keinot tehdä tekstiin järkevä lopetus rajallisen ajan puitteissa. Mihinkään hakukoneoptimointeihin tuskin jää aikaa, mutta lukijamäärän maksimoiminen ei olekaan tämän rakkausprojektin ytimessä. Sen sijaan toivoisin voivani innostaa ja näyttää erilaisia keinoja itselle tärkeiden asioiden toteuttamiseen.

Kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on neuvonut kirjassaan Minusta tulee kirjailija kirjoittamaan vuoden ajan joka päivä yhden liuskan. Seuraavan vuoden voi käyttää editoimiseen, ja lopputuloksena on valmis romaanikäsikirjoitus.

Yhden liuskan kirjoittaminen ei välttämättä vaadi enempää kuin vartin päivässä, vaikkakin tämä vaatii sen, että työtä tehdään paljon myös ilman, että varsinaisesti kirjoitetaan. Jos työn alla on romaani, suurin osa tarinan luomisesta on joka tapauksessa ajattelua ja inspiroitumista. Jos ajatuksensa pystyy jäsentämään riittävän hyvin, on ihan mahdollista saada joka päivä liuska jotain järkevää aikaiseksi. (Tässä kohtaa olen itse kirjoittanut yhden liuskan.)

Uskon, että tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan kirjoja. Välttämättä niiden aika ei ole vielä, mutta rutiinin rakentaminen ja ylläpitäminen voi silti tehdä hyvää. Nuorempana minulla oli kauhea kiire saada asioita valmiiksi, nykyään haluan opetella nauttimaan matkasta.

Toivon, että kokeiluni myötä kynnys julkisesti luettavana olevan tekstin tuottamiseen laskee entisestään. Romaanikässäriä voi hioa ikuisesti, aivan kuten blogitekstiäkin, mutta se ei silti välttämättä valmista kohtaamaan nolatuksi tulemisen riskiä, joka omien ajatustensa jakamisessa kaikkien nähtäville aina on.

Blogissa en pysty ollenkaan vaikuttamaan siihen, kuka tekstini saattaa nähdä, enkä ainakaan ilman kommentointimahdollisuutta voi tietää, mitä mieltä hän kirjoituksestani välttämättä on. Kauheaa ja ihanaa.

Koen ehdottomasti olevani ihminen, joka ajattelee kirjoittamalla. Aivot tuntuvat yksinkertaisesti tukkoisilta, jos en kirjoita säännöllisesti. Se, että tekstin pyrkii kerralla luomaan sellaiseen muotoon, että joku muukin voi sitä ymmärtää, pakottaa jäsentämään ajatuksia tavalla, jota päiväkirja ei edellytä. Pääasiassa kuitenkin toivon, että tekstin tuottaminen auttaa minua kirjoittajana ja ajattelijana. Se, hyötyykö joku muu näiden lukemisesta, jää nähtäväksi.

Keskiviikkona 11.3.2026