Vaikka olen yrittänyt olla maltillinen uusia vaatteita hamstratessani, tuntuu, että vaatekaappini on täynnä sälää, jonka seasta on mahdotonta löytää mitään. Tämän päivän haavelma liittyykin tämän sekasotkun ratkomiseen: mitä vaatekaapistani löytyisi, jos karsisin epäolennaiset?

Epäolennaisuus on tietenkin varsin suhteellista. Omassa tilanteessani olennaisten listalla olisi muun muassa erillisiä hepeneitä työtilanteisiin, maskuliinisempia vaatteita kesään ja feminiinisempiä vaatteita syksystä kevääseen. Jostain syystä sukupuolen ilmaisuni muuttuu säännönmukaisesti vuodenkierron mukaan: siinä kohtaa kun ensimmäiset syyssateet alkavat, vaihdan pellavahousut sukkahousuihin ja lyhyisiin hameisiin. Minimalistisen vaatekaapin näkökulmasta tämä ei välttämättä ole ongelma, sillä valtaosalla suomalaisista on eri vaatteet kevääseen ja talveen.

Mutta eivät erilaiset tilanteet tuohon lopu. Tarvitsen lisäksi vaatteita urheiluun ja juhlaan. Todennäköisesti tätä kirjoittaessani myös unohdan tyystin joitain teemoja, jotka aika ajoin elämässä nousevat esiin.

Työ

Olen jo aikaisemmin avannut keikkareppuni sisältöä. Itselleni tarpeellinen työasujen määrä ei merkittävästi eroa tästä luettelosta.

• Aamutakki
• Muutamat alushousut
• Parit rintaliivit
• Pitsibody
• PVC-body
• Stay-up-sukkia
• Sukkanauhaliivi
• Pornot korkkarit (toimivat myös kivana koristeena työhuoneella)

Juhla

• Todella näyttävä mekko
• Yksinkertaisempi juhlava mekko
• Puku (Tosiasiassa pärjäisin hyvin varmaan seuraavat 10 vuotta ilman, että todella tarvitsisin pukua, mutta kun kerran omistan sellaisen, tuskin raaskin luopua siitä.)

Urheilu

• Uimapuku
• Tuulta pitävä takki (inhoan tätä aina paitsi silloin kun tarvitsen sitä)
• Jotain, mitä on kiva pukea päälle joogatessa tai salille
• Urheiluliivit?
• (Huomaan listaa tehdessäni, että en oikeastaan edes tiedä, mitä tarvitsisin urheillessani. Luultavasti tarpeita olisi enemmän, jos tiettyjä lajeja harrastaisi aktiivisemmin.)

Kinkybileet

• Yksi feminiininen, fetissieni mukainen asu
• Yksi maskuliininen, fetissieni mukainen asu
• (Todellisuudessa minulla on tässä kategoriassa huomattavasti enemmän kamaa kuin tarvitsisin. Samalla kinkyvaatteiden karsiminen tuntuisi paljon vaikeammalta kuin tavallisten arkivaatteiden, ovathan ne aarteita.)

Maskuliiniset kesävaatteet

• Pellavahousut
• Pellavahame
• Pari paitaa
• (En oikeasti tarvitsisi tämän enempää. Miksi vaatekaapissani on näiden lisäksi ihan mitä sattuu?)

Feminiiniset syys–kevätvaatteet

• 2–3 60d sukkahousut, eri värejä tai kuvioita
• 1–2 paksummat sukkahousut
• Mekko
• Hame
• Pari paitaa
• Shortsit
• Villamekko
• (Näiden lisäksi minulla on koko joukko kylmien kelien villapaitoja sun muita. Nekään eivät ole helpoimpia karsia, ja toisaalta suuren kulutuksen myötä ne vähitellen vähenevät liki itsestään. Ehkä niitä kaikkia ei kuitenkaan tarvitsisi säilyttää parhailla paikoilla vaatekaapissa, varsinkaan kesäaikaan.)

Tämä teksti tuskin antoi kenellekään muulle kuin minun vaatekaapin tuntevalle itselleni suurta ajateltavaa. Itselleni tämä kuitenkin auttoi hieman sanallistamaan vaatetodellisuutta, jossa mielelläni eläisin – samalla kun en edes ennättänyt kenkien, takkien, ulkoiluasusteiden tai edes sukkien luettelointiin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Ryhdyin alkuvuodesta kirjoittamaan ylös mieleen tulevia asioita, joita häpeän. Kaveri totesi, että tuohan on kuin tekisi muistilistan kaikesta, mitä täytyy muistaa hävetä huomennakin. Huomautin, että jos olen hävennyt jotain asiaa 15-vuotiaasta saakka, se tuskin muuttuu pahemmaksi, jos kirjoitan häpeäni ylös.

Aloitin listan, koska halusin tutkia kokemuksiani häpeästä. En vielä koe oppineeni ymmärtämään häpeääni sen enempää kuin aiemminkaan, mutta auki kirjoitettuna häpeää on silti ollut helpompi tarkastella. Tapahtumiin on ollut helpompi löytää muitakin sävyjä kuin vain kaiken syövä, keskellä yötä iskevä ja uuvuttavan syvä häpeä.

Tänään haluan jakaa joitain asioita, joita häpeän. Kokoamani listan tarkastelun sijaan pyrin muistamaan ulkomuistista sen verran kuin noin 10 minuutissa ehdin.

1. Häpeän sitä, että puhuin pitkästä aikaa vierasta kieltä uuden tyypin kanssa ja sekoilin sanoissani ihan huolella.
2. Häpeän sitä, että en teini-ikäisenä tajunnut, että seksissä kannattaa käyttää liukuvoidetta.
3. Häpeän sitä, että minulla menee aina ikuisuus vastata sähköposteihin.
4. Häpeän sitä, että en osannut ilmaista itseäni ja hillitä tunteitani paremmin ystäväni juhlien jälkeisessä konfliktitilanteessa.
5. Häpeän sitä, että kolmosluokkalaisena kysyin Anneliksi esittäytyneeltä tytöltä, kirjoitetaanko hänen nimensä yhdellä vai kahdella n-kirjaimella – ja jatkoin vielä pohtimalla, että olisikin kyllä erikoista, jos se kirjoitettaisiin vain yhdellä.
6. Häpeän sitä, että olen julkaissut kirjallisen teoksen, josta en osaa olla ylpeä. (En siis häpeä kyseistä teosta, mutta häpeän sitä, miten suhtaudun siihen.)
7. Häpeän sitä, millainen sävy äänessäni on, kun puhun englantia.
8. Häpeän sitä, että olen palkkatöissä näyttänyt, kun jokin on tuntunut kohtuuttomalta tai epäreilulta.
9. Häpeän kertoja, kun olen ehdottanut jotain ja tajunnut ehdottaneeni jotain toisen mielestä aivan tyhmää.
10. Häpeän jalkoihini tulevia kovettumia. Minua on lapsena kiusattu ihokarvoista ja urheilun kovettamista jalkapohjista. Ensin mainitut muutin bisnekseksi, toiset hoituvat rasvalla. Silti yhä toisinaan hävettää, jos jalkoihini kiinnitetään positiivistakaan huomiota.

Kun katson listaa asioista, joita häpeän, minun on helppo tuntea itseäni kohtaan myötätuntoa. Nähdä tilanteet, joissa olen yrittänyt parhaani, ollut rohkea ja uskaltanut epäonnistua. Sanoa ääneen jotain, mikä on tuntunut tärkeältä. Miten jännää onkaan, että vaikka kukaan muu ei a) muistaisi b) välittäisi c) ajattelisi samoin, tämä kaikki kulkee tänäänkin matkassani.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Olisi hauska kuulla, miltä sinusta tuntui lukea toisen ihmisen häpeästä. <3

Minut saatetaan ymmärtää väärin, ja se on ihan okei. On kamalan raskasta yrittää selittää jokainen asia niin, että kukaan ei vahingossakaan voisi tulkita sanomisistani jotain, mitä en ole tarkoittanut. Käytännössä se on mahdotonta, sillä ihmisten tekemät tulkinnat eivät lopulta ole minun käsissäni. Niihin vaikuttavat paitsi oma ulostuloni, myös kuulijan vireystila, fiilis, aiemmat kokemukset ja hänen aiempi tietonsa puheena olevasta aiheesta. Mikään näistä ei ole minun ratkaistavissani oleva asia.

Tosiasiassa on myös pelottavaa tulla väärinymmärretyksi. Siihen sisältyy riski hylätyksi tulemisesta: Mitä jos toinen ymmärtää minut niin kauhealla tavalla väärin, että ei enää halua olla kanssani tekemisissä? Mitä jos hän kertoo muillekin, että tuo on muuten aivan hirveä tyyppi, se sanoi näin? Useimpina päivinä tällaiset kauhuskenaariot jäävät kuitenkin toteutumatta.

Yksi syy, miksi olen väsynyt someen, on nopeat tulkinnat ja niiden perusteella tehdyt lynkkaukset. Pohdiskelulle ja erehtymiselle ei ole tilaa, jos kerralla pitäisi osata ja tietää kaikki. Liian usein ihmiset, jotka kaikki tarkoittavat hyvää, riitelevät keskenään. Ehkä se on helpompaa kuin tarkastella isompia uhkia? Voin yrittää muuttaa yksittäisen ihmisen mielipidettä, mutta ilmastonmuutokselle tai Lähi-idän konflikteille en mahda yksikseni mitään.

Näissä vartissa kirjoitettavissa blogiteksteissä on aina läsnä riski siitä, että jotain tärkeää jää sanomatta. Välillä, jos se häiritsee itseänikin, jatkan kirjoittamista alkuperäisestä aikarajasta huolimatta (ja mainitsen tästä tekstin lopussa). Välillä annan vain olla. Usein huomaan, että teksti on itse asiassa täysin ymmärrettävä, vaikka en saanutkaan selitettyä samaa asiaa kolmea eri reittiä.

Parasta seuraa ovat ihmiset, joiden seurassa kaikkea ei tarvitse jatkuvasti diskleimata. Ihmiset, jotka tuntevat minut tarpeeksi hyvin luottaakseen, että tarkoitan hyvää. Silloin en selittele, ja tulen silti ymmärretyksi.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Pohdin tarinoita, joita kerromme itsestämme. Joka kerta kun muistelemme jotain tapahtumaa, se on mielessämme hieman eri kuin aiemmin. Yksittäiseen kokemukseen voi löytyä ajan mittaan monia eri näkökulmia. Kuinka monta kertaa tarina pitää kertoa tietyllä tavalla, että siitä tulee itselle totta?

Minua kiinnostaa se, miten ihmisiä kuvaillaan. Taidenäyttelyn yhteydessä taiteilijasta kerrotaan vähintään muutaman lauseen verran, joskus luettavaa löytyy pari sivuakin. Levy-yhtiöt esittelevät muusikoitaan ja kustannusyhtiöt kirjailijoitaan tiivistelmillä, joihin on pyritty kokoamaan olennaisimmat asiat.

Tällä hetkellä lukemani Urbaanin tantran takakannessa kirjailija Barbara Carrellasia kuvataan näin:

Barbara Carrellas on kirjailija, taiteilija ja aktivisti seksin, sukupuolisuuden ja henkisyyden aloilla. Carrellas on valittu New Yorkin parhaaksi tantrisen seksin opettajaksi hänen ohjaamiensa Urban Tantra -työpajojen ansiosta, ja hänet on palkittu Lifetime Achievement Award -tunnustuksella vuonna 2016.

Erityisesti minua kiinnostaa, mitä kaikkea on jätetty pois – ja miksi. Sain vasta parikymmentä sivua luettuani selville, että Carrellas on työskennellyt ainakin stripparina ja ilmeisesti tarjonnut myös eroottisia hierontoja, mutta hän ei kuvaa itseään seksityöntekijäksi. Tiivis tarina ei kerro vaikeuksista, joita hänen on mahdollisesti pitänyt voittaa päästäkseen siihen, missä nyt on. Kirjan sivuilla hän kertoo menettäneensä valtavasti ystäviä ja kollegoita aids-kriisin aikaan, mutta tarina ei kerro, millainen suhde hänellä on vanhempiinsa, millainen kokemus kaapista tuleminen oli hänelle, eikä millä tavoin hän on elämänsä varrella loukannut toisia ihmisiä. Kuten tavallista, tarina kertoo vain sen, mitä hän on halunnut jakaa.

Tarinat linkittyvät suoraan identiteettikysymyksiin. Kuka minä olen? Kysymykseen vastatakseni osaan kertoa, mitä teen työkseni, millaisesta musiikista tykkään, ja millaisten ihmisten kanssa tykkään viettää aikaa. Osaan kertoa arvoistani, syvästi mieleen painuneista elämänkokemuksistani sekä siitä, missä kaikkialla olen asunut. Voin kertoa olevani tekojeni, ajatusteni, kokemusteni, tunteideni ja ympäristöni summa. Samalla voin jättää jotain kertomatta.

Tarinat rakentavat tietenkin myös brändiä. Henkilöbrändi ei ole sama asia kuin ihminen itse, mutta uskon, että brändin rakentamisen kautta voi valita, mitä elämästään haluaa näyttää. Mihin asioihin keskittyy, mille antaa tilaa somessaan ja sitä kautta mielessään? Tätä kautta kyse ei ole enää vain siitä, millainen brändi minulla on, vaan myös siitä, mihin käytän elämäni ja kuka minusta sen myötä tulee.

Kuka minä olen? Olenko alle kolmekymppinen alanvaihtaja, joka ei onnistunut luomaan kestävää uraa ensimmäisellä koulutusalallaan? Olenko kapitalistisen yhteiskunnan epäonnistumisen ilmentymä, joka myy itseään yrittäessään pärjätä isojen poikien taloudelliseen riippumattomuuteen tähtäävissä leikeissä? Olenko tekotaiteilija, joka ei koskaan saa mitään aikaan, kulkee vain koulutuksesta toiseen, puhuu paljon, ja silloinkin kun jotain joskus saa valmiiksi, ei ikinä opi olemaan työnsä jälkeen tyytyväinen?

Vai olenko sittenkin rohkea ja inspiroiva tyyppi, joka on onnistunut rakentamaan itselleen sopivan arjen ja työelämän, tekee arvojensa mukaisia valintoja niin työssä, rahankäytössä kuin vapaa-ajallakin, ja joka on aina valmis kuuntelemaan ystäviensä huolia? Olenko kokenut seksityöntekijä, joka pääsee työssään tarjoamaan asiakkaille merkityksellisiä kokemuksia, kohdatuksi tulemisen tunteita ja uusia oivalluksia? Olenko useita kieliä osaava, eri tieteen ja taiteen aloja hallitseva ja maailmaan loputtoman uteliaasti suhtautuva seikkailija, joka auttaa muitakin näkemään, mikä kaikki elämässä voi olla mahdollista?

Tarinasta riippuen voisin olla kumpi tahansa, tai jotain aivan muuta. Kuka sinä olet?

Tähän tekstiin meni 23 minuuttia. Aihe vaati sen.

Olen oppinut valtavasti ihmisiltä, jotka ovat jo saavuttaneet jotain, mistä itse haaveilen. Etäisemmistä esikuvista on ollut apua etenkin silloin, kun malleja ei ole löytynyt oman arjen piiristä. Olen esimerkiksi lähipiirini ainoa edes näin pitkälle edennyt sijoittaja, joten olen joutunut etsimään esimerkkini omaa elinpiiriäni kauempaa. Se on onneksi nykyaikana hillittömän helppoa.

Ensimmäinen somemaailman henkilö, jonka nostaisin esikuvieni tai mentorieni tasolle, on minimalisti ja nykyään sijoitustensa tuloilla elävä Virve Fredman. Olen seurannut Virveä tyyliin 12-vuotiaasta saakka, kun hän kirjoitti kosmetiikkaa ja tavarasuhdetta käsittelevää Ostolakossa-blogiaan. Virven unelmana oli, että hänen koko omaisuutensa mahtuisi joskus kahteen matkalaukkuun. Ehkä kymmenen vuotta myöhemmin hän innostui sijoittamisesta. Viimeiset vuodet hän on kiertänyt säästöjensä turvin Kaakkois-Aasiassa. Hänen omaisuutensa mahtuu käsimatkatavaroihin, ja tänä vuonna hän on ryhtynyt nostamaan sijoitustensa tuloja elämisensä rahoittamiseksi.

En ole koskaan puhunut Virven kanssa, mutta hänen tekstinsä ja ajatuksensa ovat vaikuttaneet valtavasti siihen, miten suhtaudun muun muassa tavaraan, rahaan ja työelämään. Nykyään hän on pääasiallinen syy, miksi yhä jaksan notkua Instagramissa. Olen kuitenkin tehnyt itsekseni hiljaista luopumistyötä, sillä motivaationi somen käytön vähentämiseen tai jopa lopettamiseen alkaa olla isompi kuin haluni seurata Virven elämän uusia käänteitä. Hän on joka tapauksessa ihminen, joka on saavuttanut tavoitteita, joita kohti hän on kulkenut pitkäjänteisesti. On ollut valtavan arvokasta päästä seuraamaan sivusta tuota matkaa.

Hieman tuoreempi mutta seurantalistoillani jo ainakin viisi vuotta pyörinyt esikuva on sijoituskirjailija Esa Juntunen eli mies Omavaraisuushaaste-blogin takana. Esa tavoittelee taloudellista riippumattomuutta jokseenkin eri tavalla ja tasolla kuin minä, mutta hänen intonsa kirjoittaa talousaiheista vuodesta toiseen on valloittavaa. Luonnollisesti olen myös oppinut hänen teksteistään valtavasti sijoittamisesta ja taloudellisesta riippumattomuudesta. Ihailen myös sitä, että hän haluaa jakaa osaamistaan ilmaiseksi.

Sijoittamisen lisäksi olen oppinut esimerkiksi seksityöstä valtavasti ihailun kautta. Pakkauslistassakin mainitsemani seksityöntekijä ja kirjailija Lola Davina on toiminut tekstiensä kautta minulle merkittävänä mentorina. Tuskin muuten lukisin hänen kirjojaan uudestaan ja uudestaan vuosi toisensa jälkeen. Löysin hänen Thriving in Sex Work -kirjansa muistaakseni vuonna 2022, ja se on ollut raamattuni siitä lähtien. 

Kirjoittamisen osalta esikuvani on ehdottomasti kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen. Olen käynyt hänen kirjoituskursseillaan ja inspiroitunut kerta toisensa jälkeen paitsi kirjoittamisesta ja omista teksteistäni, myös hänen valtavasta intohimostaan aihetta kohtaan. Hän on tehnyt mielettömän suuren työn opettaessaan kirjoittamista vuodesta toiseen, ja hänen pyyteetön halunsa auttaa muita inspiroi minua valtavasti.

Oletko itse tullut miettineeksi, keitä ovat omat mentorisi? Tunnetko heidät henkilökohtaisesti, vai löytyvätkö he jostain kauempaa?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olisihan se pitänyt arvata. Kaikki ne kielikurssit, soittotunnit, kuorot, tanssikoulut ja teatteriharjoitukset. Jälkikäteen ajatellen on ilmiselvää, että vanhempani yrittivät kasvattaa minusta renessanssin hengessä seurapiirikelpoista kurtisaania.

Todennäköisesti se ei ollut heidän tietoinen pyrkimyksensä, mutta tässä sitä ollaan. Aloitin seksityöt viisi vuotta sitten, ja nyttemmin olen tajunnut, että tästähän on tullut vähitellen ura. Olen tehnyt koko ajan monia muitakin hommia, palkkatyöpätkiä, sijaisuuksia ja yrittäjänä laskuttamiani säläduuneja, mutta missään en ole kokenut samaa intoa, kehittymisen ja bisneksen kehittämisen halua kuin seksialan yrittäjänä.

Kurtisaanit eivät vastaa monessakaan mielessä suomalaisen seksialan nykyarkea, ja heistä puhuttaessa halutaan usein ylipäätään häivyttää työhön potentiaalisesti liittynyt seksuaalisuus. Puhutaan seuranpidosta, ei seksityöstä.

Se on kuitenkin varma, että kurtisaaneille moni sellainen asia oli mahdollista, mihin tavan aikalaisnaiset eivät pystyneet. Kurtisaanien ei tarvinnut mennä naimisiin, he saivat itse päättää rahoistaan ja tavoitella jopa varsin hulppeaa elintasoa, ja heillä oli aikaa taiteen tekemiselle.

Kurtisaani-tittelin omiminen on osin vitsi, mutta sanoisin, että sanan yhteyteen sopii toinen intohimoni eli sijoittaminen ja taloudellisen riippumattomuuden tavoittelu. Vaikka sijoittaminen on tätä nykyä paljon helpommin saavutettavaa tavalliselle ihmiselle kuin vaikka muutama vuosikymmen sitten, harrastuksella on edelleen varsin porvarillinen klangi.

Samaan tapaan taloudellisen riippumattomuuden tavoittelu ei ole mahdollista kaikille – eivätkä monet, jotka sen työuransa aikana voisivat tavoittaa, usko mahdollisuuksiinsa tai ole kiinnostuneita hommasta.

Tässä blogissa haluan käsitellä kahta suosikkiaihettani, seksialaa ja rahaa. Toivon, että renessanssin yleisnerouden hengessä tilaa jää myös muille innostuksilleni.