Ei ole kiire

Haaveilin muutama vuosi sitten siitä, että julkaisisin esikoisromaanini alle 30-vuotiaana. Nyt on varmaa, että näin ei tule tapahtumaan: olen 29-vuotias, eikä minulla ole riittävän kokonaista käsikirjoitusta.

Kirjailijaksi kiiruhtamista olennaisempaa minulle on nykyään miettiä, miksi asialla olisi kiire. Olen kirjoittanut yhden käsikirjoituksen hyvin pitkälle, sitten hylännyt sen todeten, että ei tätä, ei näin, ei nyt. Olen tarttunut seuraavaan ideaan ja taas sama. Tämän vuoden yksi vuositavoitteista on lähettää käsikirjoitus kustantamoon, mutta edelleen palaan kysymykseen: miksi asialla on kiire?

Jostain syystä olen ajatellut, että kirjailijan titteli on jotain, mikä minun tulisi saavuttaa tiettyyn eräpäivään mennessä. Kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on kuitenkin varmasti oikeassa sanoessaan, että kukaan ei muista milloin kirjasi ilmestyi, mutta he muistavat, millainen se on. 

Minna Eväsojan Melkein geishassa vanha teemestari neuvoo kirjan kirjoittamisesta ulkomuistista siteerattuna näin: Kirjan kirjoittaminen on vaarallista, eikä sitä kannata tehdä noin vain. Kirja jää olemaan ikuisiksi ajoiksi. Jos käsikirjoituksen julkaiseminen tuntuu hyvältä idealta, se pitää piilottaa 50 vuodeksi. Jos vielä sen jälkeenkin julkaiseminen tuntuu hyvältä idealta, sen voi halutessaan tehdä. 

Toistan itseäni: miksi asialla on minulle kiire?

Kiire lienee osin persoonaa mutta pitkälti aikamme tuotos. Nuoruutta ihannoidaan, ja maailma on täynnä lapsineroja, jotka ovat julkaisseet väikkärinsä 19-vuotiaina ja juosseet samana kesänä uuden ennätyksen ultrapikajuoksussa. Ymmärrän itseäni siinä, että koen painetta yltää samanlaisiin äkkisuorituksiin.

Tajuan tosin tätä kirjoittaessa, että vuoden 2027 aikana eli 30-vuotiaana voisin yhä periaatteessa ehtiä julkaisemaan romaanin. Tarinan maailma on hyvin pitkälti valmis, samoin juoni, mutta kokonaisuus vaatisi vielä runsaasti työtä toimiakseen. Hahmoja on liikaa, huumori toimii monessa kohtaa, mutta näen tuskallisen hyvin, että kaikkialla ei.

Olen nykyisellään todella iloinen, että ensimmäinen käsikirjoitukseni ei ole julkaistu teos. Samalla olen pahoillani 25-vuotiaan itseni puolesta, kun en ole toteuttanut hänen haavettaan. Muut haaveet ovat olleet ajankohtaisempia.

Yksi haave, joka 27-vuotiaalla minulla oli, oli se, että mikään ei muuttuisi merkittävästi muutamaan vuoteen. Kaikki oli yksinkertaisesti niin hyvin, että toivoin saman vain jatkuvan. Hänen toiveensa ydintä koen pystyneeni kunnioittamaan: elämäni on edelleen kertakaikkisen hyvää, vain tuolloistakin parempaa.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.