-
Huijausta vai fantasiaa? osa 1
Horoillessani olen huomannut olevani muuntautumisen mestari. Pystyn sepittämään vaivatta luontevan elämäntarinan ja vieläpä muistamaan, miltä osin se eroaa todellisesta elämästäni. Työroolini perustuu vahvasti siihen, kuka oikeastikin olen, mutta hän kikattaa enemmän, on kiinnostuneempi autoista ja jääkiekosta ja muusta perusjantterille tärkeästä, eikä juuri mikään hänen elämänsä yksityiskohta ole tismalleen sama kuin omani. Tavoitteenani on tarjota mahdollisimman aito tyttöystäväkokemus ja pitää samalla yksityiselämäni tiukasti omana tietonani.
Jos on fiksu seksin ostaja, tietää ostavansa fantasiaa. Tyttöystäväkokemus on palvelu, ei mitään parisuhteiluun verrattavaa. Jotkut feikkaavat orgasmeja, jotkut eivät, jotkut valitsevat strategiansa asiakkaasta riippuen. Aito kohtaaminen on ehdottomasti mahdollista, mutta yksi asia ei muutu: tässä ollaan, koska sinä haluat ostaa palvelun, jonka minä haluan tietystä rahasummasta tarjota.
Tyttöystäväroolissa voin fantasioida siitä, mitä kaikkea voisimme tehdä, jos lähtisimme yhdessä vaikka Lappiin lomareissulle, mutta jos reissupläänejä oikeasti ruvettaisiin tekemään, hommalla olisi tietenkin hintalappu. Voin sanoa, että ah, tässä kainalossa voisi köllötellä vaikka koko päivän, ja silti passittaa tunnin ajan varanneen tyypin eteiseen muutamaa minuuttia ennen tapaamisen päättymistä.
Välillä fantasian käsite ei ole ollenkaan yksiselitteinen. Silloin joudun itse palveluntarjoajana miettimään, missä menee fantasian ja huijauksen raja. Oman kokemukseni mukaan harva tarkoittaa pahaa, vaikka ei ihan hahmottaisikaan rajaa asiakkuuden ja ystävyyden välillä.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Kirjoitusharjoitus: Sänky
Maali ei peitä kaikkea. Seinästä töröttää ruuvi, jota kukaan ei ole saanut revityksi irti. Sen alla on rosoinen musta kaari, joka näyttää melkein siltä kuin kuuluisi kokonaisuuteen. Yhtä lailla omalla paikallaan on ruskeasta sängynpäädystä virnistävä lohkeama, joka paljastaa vaalean lastulevyn. Materiaali, johon kaikilla on varaa mutta jonka mieluiten kätkisi.
Jos en välittäisi, pysyvätkö varpaani kyydissä, mahtuisin sänkyyn miten päin tahansa. Yksin se on liikaa; lakanaakaan ei yllä järkevästi. On joka tapauksessa vain yksi asento, josta yltää sammuttamaan katon valonauhan.
Viisi minuuttia, paikka, tunnelma, miljöö. Paljon helpommalta tuntuu lörpötellä sijoitussuunnitelmista kuin julkaista tällaista, mutta tättärää.
-
Maratontreeniä
Kauhistuttavaa hiljaisuutta ja kirjoittamisen välttelyä. Mutta, kuten moneen kertaan todettu, ei auta kuin aloittaa jälleen uudestaan. Kun kyse on päivittäisistä tavoista (tai sellaisista, joita pyrkii tekemään joka päivä), päätös on tehtävä joka päivä uusiksi.
Viimeisen kuukauden aikana etenkin juokseminen on sujunut erinomaisesti. 3–4 treenikerran viikkotahdista on ollut helppo pitää kiinni, ja Helsinki City Runin harjoitusohjelma puolimaratonille on toiminut hyvin. Nyt juoksen jo neljä kilometriä pitämättä juuri ollenkaan taukoja välissä, vaikka kolme viikkoa sitten moinen tuskin olisi lähtenyt. Se kertaa viisi, niin puolimaratonhan on jo siinä, heh.
Tänään juoksin juurikin tuon neljä kilometriä. Aikaa kului 40 minuuttia. Ensimmäiset noin 1,5 kilometriä sujui oikein leppoisasti. Huomasin, että vauhtia tuli otettua vähän turhan paljon, vaikken mitään pikatahtia mennytkään. Ohjeena olisi kuitenkin juosta sellaista tahtia, että jaksaa jutella ongelmitta. En yllättynyt todetessani, että en pysty jatkamaan koko matkaa yhtä nopeasti. Jalkoja alkoi väsyttää, teki mieli kävellä välillä, eikä pikainen perille pääseminen olisi haitannut.
Noin 30 minuutin kohdalla olin aivan kypsä. Tunnistin, että jalat kyllä jaksaisivat mennä, mutta päälle alkoi riittää. Tiesin kuitenkin, että ei ole mitään fyysistä syytä, miksi en jatkaisi samaa (hieman aiempaa maltillisempaa) tahtia loppuun saakka, joten sillä mentiin.
Päästyäni vitutuksesta eteenpäin homma alkoi rullata. Mieli rauhoittui, jalkoja ei väsyttänyt, oli helppo keskittyä vain tiehen. Viimeisen minuutin juoksin selkeästi nopeammin kuin koko lenkillä, ja jälkikäteen tuntui, että tätähän olisi voinut jatkaa vielä hyvän tovin. Sellaista oloa tavoittelenkin lenkkien päätteeksi.
Vaikka matka ei ollut lopullista tavoitettani ajatellen ihmeellinen ja ajassakin olisi kirittävää, uskon puolimaratonin olevan vain tavallista pidempi lenkki. Samat lainalaisuudet pätevät sekä muutaman kilometrin kuntopolulla että parin kolmen tunnin puserruksessa. Siksi oli hyvä jälleen huomata, että kyse ei todellakaan ole pelkästään kropan treenaamisesta. On ihan yhtä tärkeää oppia tunnistamaan, milloin mieli vain valittaa tylsyyttään.
Tällä viikolla aloin myös viimein kirjoittaa vihkosta tietokoneelle tekstiä, johon en ole pystynyt koskemaan kuukauteen. Tuntui mielettömältä huomata, miten paljon olen kirjoittanut – ja miten hyvää olen kirjoittanut! Omien tekstien jälkikäteinen tarkastelu ei ole koskaan ollut suosikkihommaani, samalla kun se on välttämätöntä, jos juttunsa haluaa muuallekin kuin päiväkirjaansa.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Minionnistumisia
Kesäkuu tuntuu kerrassaan tahmaiselta kirjoitusajalta. Kuuluu elämään, mutta on silti tympeää. Muistutan siis vain itselleni: laske rimaa, tee edes jotain, joka päivä jotain.
Tänään järki riittää arkisten onnistumisten listaamiseen.
Viime päivinä olen onnistunut ainakin tällaisin tavoin:
- Olen käynyt juoksemassa.
- Olen syönyt joka aamu aamupalan.
- Olen langannut hampaat lähes joka päivä.
- Olen kirjoittanut kesäkuun aikana useita tekstejä.
- Olen jakanut vinkkejä varmuuskopioiden tekemiseen.
- Olen auttanut tilanteessa, jossa toinen on ollut aivan maansa myynyt.
- Olen mennyt järkevään aikaan nukkumaan.
- Olen kysynyt ystävältä, mitä hänelle kuuluu.
- Olen kehunut kollegan paitaa.
- Olen pärjännyt hienosti työhaastattelussa.
- Olen kävellyt paljon.
- Olen tappanut hyttysen kiljumatta.
- Olen ollut paljon ulkona.
- Olen kuunnellut äänikirjaa kuunnellen, en puhelinta selaten.
- Olen käynyt teehuoneessa.
- Olen tehnyt kauppalistaa – sellaista, johon olen excelöinyt asioiden hinnatkin!
- Olen uskaltanut sanoa, millainen olo minulla oikeasti on.
- Olen katsonut kivan elokuvan.
Romaanin kirjoittamisen kannalta päivät ovat olleet ankeita, mutta tänään iloitsen siitä, että kirjoitin edes muutaman rivin.
-
Jos olet jumissa, laske rimaa
Mikä yhdistää graduani, kaikkia koskaan tekemiäni esseitä ja mainostekstejä tai valtaosaa julkaisemistani blogiteksteistä?
Jos olisin vaatinut täydellisyyttä, en olisi ikinä kirjoittanut näistä mitään valmiiksi.
Vaikka olen kirjoittanut vuosikausia, yllätyn yhä kerta toisensa jälkeen siitä, miten iso merkitys riman laskemisella on. Vitkuttelin gradun kirjoittamista yli kolme vuotta. Kun lopulta päätin, että paskakin gradu riittää, kirjoitin opinnäytetyöni parissa kuukaudessa valmiiksi. Eikä siitä edes tullut paskaa, vaan sain kiitettävän arvosanan!
Jos vain täydellinen olisi riittänyt, en olisi vieläkään maisteri.
Entäpä mainostekstit, somejulkaisut, mikä tahansa? Laske rimaa! Tee jonkinlainen, ja jos tuntuu siltä, myöhemmin siitä voi tehdä paremman.
Rima putoaa, kun tekstille antaa selvän aikarajan. Vartissa täytyy tulla valmista. Siinä ei jää aikaa itsesäälille ja pilkunviilaukselle.
Riman voi pudottaa myös sopimalla itsensä kanssa, että tekee vain jotain. Vartti, aloita. Sen verran pitää jaksaa, sitten voi lopettaa. Usein siinä kohtaa on jo päässyt vähän vauhtiin, ja toinen vartti menee samalla innolla. Jos ei, ainakin on tehnyt edes jotain.
Toimisiko sama laajemmin elämässä? Jos tuntuu, että olet jumissa eikä mikään toimi, laske rimaa. Tänään ei tarvitse tulla valmista, riittää, että tekee edes jotain.
Tähän tekstiin meni 6 minuuttia. Tänään oma rimani meni tässä.
-
Kiire
Olen ollut nyt hetken Suomessa reissun jälkeen. Vaikka reissu oli täynnä isoja oivalluksia, tuntuu, että olen humpsahtanut aivan samaan arkeen ja kiireeseen kuin mistä lähdinkin.
Sinänsä siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Jos minä käyn reissussa ja muut eivät, ainoa, joka on kokenut jotain arjesta poikkeavaa, olen minä. Tuskin muut ovat kuluttaneet tavallista enempää aikaa pohdiskelemalla elämän tarkoitusta tai sitä, miten älyttömiin asioihin aikaa kulutetaankaan.
Minulla on sellainen olo, että (työ)elämäni on hyvää, mutta se ei ole sellaista, kuin itse haluaisin. Vaikka onhan se monessa mielessä, mutta silti. On ihan sama, jos jonkun muun mielestä palkkatyöni ovat tosi hienoja, jos en itse ole enää kiinnostunut niistä.
Nykyajassa koen järkeväksi pitää ainakin löyhästi kiinni kaikista duunipaikoista, joissa on edes kohtalaisen mielekästä häärätä. Määrää voi vähentää, mutta on todennäköisesti helpompi saada tarvittaessa enemmän hommia, jos on jo ennestään saatavilla.
Toisaalta en tiedä, onko tämä sen parempi aika kuin mikään muukaan pyrkiä ottamaan enemmän tilaa taiteelle. Jos romaanin kirjoittamista yrittäisi ajoittaa kansantalouden liikehdinnän mukaan, milloin se olisi tarkoitus tehdä?
Yritän muistaa, että on ollut koko ajan tiedossa, että kesä-heinäkuu on vuoden töiden kannalta monessa mielessä hektisintä aikaa. On tylsää, että sellaista on nyt, mutta sitten sellaista ei kohta taas ole. En ole ympärivuotisesti työlimbossa, jossa vain haaveilen kesälomasta, vaikka pari kuuukautta olenkin.
Reissussa ja heti reissun jälkeen pohdiskelin paljon kirjoittamista. Totesin, että haluan priorisoida sitä muiden töiden ylitse, ja yritin pohtia, miten sen tekisin kesäkiireissä. Tuntuu niin perseeltä, että homma ei ole yhtään sen helpompaa kuin aikaisemminkaan, ja että on aivan yhtä helppoa priorisoida jotain ihan muuta kuin aina ennenkin.
Ihminen kuvittelee muuttuneensa lomamatkalla, palaa takaisin arkeen ja huomaa, että loman vaikutukset ovat karisseet kaksi viikkoa myöhemmin. Mikä klisee.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Aika
Jostain olen kuullut, että nuorena on aikaa ja terveyttä, mutta ei rahaa. Aikuisena tai keski-ikäisenä on rahaa ja terveyttä, mutta ei aikaa. Vanhana on sitten rahaa ja aikaa, mutta ei terveyttä. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa.
Olen nyt aikuisuudessani siinä pisteessä, että tiedän, miten rahaa tehdään, ja olen onnistunut keräämään sitä säästöön summan, joka tarvittaessa kannattelisi useamman vuodenkin. Ilokseni olen myös terve ja pystyn fyysisesti touhuamaan ihan mitä tykkäänkään – vaikka puolimaraton tuskin onnistuisi vielä tältä istumalta.
Aikaa sen sijaan ei ole liiaksi. Sitä hämärtää se, että minulla on aikani suhteen paljon enemmän valinnanvapautta kuin monilla muilla tuntemillani aikuisilla. Teen töitä lopulta varmaan ihan yhtä paljon kuin kokopäiväduunaritkin, mutta koska työaikani jakautuu viiden tai kuuden työn kesken ja pystyn itse vaikuttamaan kunkin työn määrään, aika ei tunnu kuluvan pakolliseen työntekoon.
Silti sitä kuluu liikaa eri tekemiseen kuin haluaisin, kuten olen täällä blogissa jo moneen kertaan pähkinyt. Tämä taas kytkeytyy erottamattomasti rahaan, sillä jos en tarvitsisi rahaa, en tekisi kuutta rahaa tuottavaa työtä vaan tekisin ihan mitä tykkäänkään.
Vielä enemmän ajankäyttöni kytkeytyy silti mielikuviini siitä, kuinka paljon rahaa tarvitsen. Jos ajattelisin pärjääväni vain yhden tai kahden työn tuloilla, aikaa olisi heittämällä enemmän. Toisaalta jos en aidosti kokisi pystyväni elämään mielekästä elämää vähemmillä töillä, aikakaan ei tuntuisi samalla tavalla luksukselta.
Vastaus olisi siirtyä tästä henkisestä keski-ikäisyydestä askel takaisin nuoruuteen, jossa aikaa ja terveyttä piisaa. Silti ajatus vähemmästä työnteosta on yksinkertaisesti hurja. Niin monet tuskailevat pienipalkkaisilla aloilla ja osa-aikaisissa duuneissa. Pystyisinkö hyppäämään samaan skeneen ilman, että päätyisin valittamaan samoista asioista?
Päättäväinen tyytyväisyys ratkaisisi tämänkin.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Aika tajunnanvirtaa tänään.
-
Tylsyydestä
Kun poistuin Instagramista, oli helppo tunnistaa, mikä päätöksessä oli vaikeinta: kaikki muut jäivät sinne. Harva edes huomaa, että minä puutun joukosta.
Muut jatkavat ajan viettämistä, sosiaalistelua ja elämänsä esittelyä Instassa. Minä missaan saukkovideot, elämänviisaudet ja monien kavereiden kuulumiset. En pysty rakentamaan somebrändiä, koska en ole rakentamassa brändiäni. Mikä pahinta, nyt minulla on kaikki tämä aika, joka ei yhtäkkiä kulukaan Instagramiin.
Juuri sama ongelma on läsnä tylsyyden sietämisessä. Vaatisi (minulta) aika paljon elää joka päivä valtaosin samalla kaavalla, enimmäkseen itsekseen, hampaita langaten, lenkkeillen, kirjoitellen ja kirjoja lukien. Vähemmän paikasta toiseen kiiruhtamista ja multitaskaamista.
Pystynkö oikeasti olemaan se tyyppi, joka istuskelee yksin kotona työpöydän ääressä päivät pitkät, ainoana ilonaan hyvä tee ja mahdollisuus kirjoittaa tärkeitä asioita? Toisteisuus sinänsä ei kauhistuta, mutta fomo sitäkin enemmän.
Vaikka minä tekisin mitä, muut jatkavat säntäilyään. Kestäisinkö jäädä siitä paitsi?
Instagramia en ole kaivannut enää pariin kuukauteen. Välillä törmään epäkäytännöllisyyksiin tajutessani, että esimerkiksi jotkin kahvilat ja kulttuuritapahtumat käyttävät pelkästään IG:tä asioista tiedottamiseen. Silti koen, että irtautuminen on ollut vaivan arvoista. Seuraavaksi puhelimestani katoaa Discord, johon olen jossain määrin purkanut IG:n jättämää somenkaipuutani.
Mites sitten muu elämä? Jos olenkin pikkuhiljaa tottunut olemaan välittämättä somefomosta, onnistunko siirtämään saman muihinkin asioihin elämässä? Jos ympärillä jengi grindaa menemään saadakseen feediinsä yhä hienompia työpaikkoja, asuntoja, autoja ja muita, pystynkö elämään omia haavelmiani todeksi?
Oikeasti uskon, että tylsä arki auttaisi valtavasti kirjoittamiseen keskittymisessä. Olen vältellyt tylsyyttä onnistuneesti läpi elämäni, ja kiitos siitä, minulla on valtava kasa tarinoita kerrottavaksi. Kertominen vaatisi kuitenkin loputtoman seikkailun sijaan sitä, että raaskisi istua aloilleen.
Helpommin sanottu kuin tehty. Ja vaikka luottaisinkin tavoittelevani juuri oikeita asioita, unelmien tavoittelussa on se vittumainen riski, että saattaakin kesken kaiken tajuta tähdänneensä aivan väärään suuntaan.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Pärjäisinkö?
Työnhaku on kamalaa, mutta olen nyt kuitenkin pisteessä, jossa annan itselleni luvan mietiskellä, millaista elämä olisi, jos saisin hakemani työpaikan.
Kyseessä on duuni, josta ei varmasti maksettaisi ihmeitä mutta joka tuntuisi todennäköisesti valtavan merkitykselliseltä. Lisäksi oletan, että minulle jäisi nykyistä enemmän aikaa ja energiaa kirjoittamiselle. Olen hirveän innoissani, mutta samalla löydän itseni pohtimasta – vaihteeksi – rahaa.
Jos saisin työn, tekisin jatkossa vähemmän nykyisiä palkkaduunejani. Nykyisistä hommista saan varmasti enemmän palkkaa kuin hakemistani. Pitäisin silti itsestäänselvänä, että saisin duuneistani aivan tarpeeksi rahaa jatkossakin, onhan työpaletissani aikamoinen määrä erilaisia asioita, joista voi saada rahaa.
Silti huomaan, että mietityttää. Varmasti on myös hyvä pohtia etukäteen, miltä rahatilanne potentiaalisesti näyttäisi. En kuitenkaan haluaisi olla se ihminen, joka jää sielun syövään työhön vain rahan takia. Olenko?
Tässä on varmasti myös se jännittävyys, että jos työkuvioissani tapahtuu muutoksia ja tulot tippuvat, joudun ehkä tilanteeseen, jossa a) en voi sijoittaa niin paljon kuin olen ajatellut ja b) joudun ehkä oikeasti elämään sillä tonnilla kuussa, jolla olen koko ajan väittänytkin pärjääväni.
Tonni kuussa sisältää mielikuvan taiteilijaunelmasta, jossa pärjäilen vaatimattomasti ja olen samalla tyytyväinen kaikkeen. Tonni kuussa on myös summa, jolla olen suunnitellut eleleväni sen jälkeen, kun olen saavuttanut sijoitustavoitteeni.
Samalla kun tunnistan edenneeni jo pitkään kohti tilannetta, jossa voin oikeasti sanoa olevani tyytyväinen ja pärjääväni suht vähällä, ajatus muutoksesta on myös pelottava. Selviäisinkö oikeasti ilman fomoa, vertailua ja huolta siitä, mitä muutkin tästä ajattelevat? Etukäteen ei voi tietää.
Unelma-arjessani herään aikaisin, käyn lenkillä, kirjoitan ainakin pari tuntia päivässä ja teen sen verran töitä kuin tarvitsen tullakseni toimeen. Luen paljon kirjoja, juon teetä, meditoin ja mietiskelen. Käyn joka viikko metsäretkellä ja kirjastossa. Unelmassani on vain yksi mutta: suuri osa kuvailemistani asioista vaatii aika paljon tylsyyden sietämistä.
Olen yrittänyt harjoitella tylsyyden sietämistä ja joiltain osin koen onnistuneenikin. Matka totaaliseen zen-tilaan on kuitenkin kesken. Asiaa ei helpota se, että yhteiskuntamme on kokonaisuudessaan tosi huono sietämään tylsyyttä, jolloin ympäriltä on vaikea löytää vertaistukea.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Jatkuu!
-
CV:n luomisen tuskaa
Vietin viime päivät tehden jotain, mitä en ollut enää ajatellut tehdä: päivittämällä CV:täni. Olin luvannut itselleni, että jos en halua, minun ei tarvitse enää hakea töitä vaan voin järjestää elämäni moisista ikävyyksistä lusmuillen.
Inhoan työnhakua. Alaikäisenä se oli kamalaa, kun hakemuksia paukutti jokikiseen paikkaan vaikka tiesi, että mitään ei irtoaisi ilman suhteita. Sittemmin työnhaku on tarjonnut vaihtelevan erikoisia keskusteluja. Yhteen duuniin hakiessa kysyin palkasta, ja vastaus oli, että se ei ole olennaista. Toiseen duuniin – työhön, josta minulla oli ennestään yli vuoden kokemus – hakiessa kysyttiin, miksi minut kannattaisi valita, kun enhän minä ole ikinä tehnyt mitään vastaavaa.
Vastaan on tullut jopa koomisen hirveitä tilanteita, kuten se, kun läppärini hajosi kesken etähaastattelun. Kaiutin lakkasi toimimasta kunnolla, enkä kuullut haastattelijoiden puheesta enää juuri mitään. Sanoin asiasta, mutta haastattelijat totesivat, että he kuulevat minut ihan hyvin, joten jatketaan näin kun aika on kortilla. Paikka jäi saamatta, en vakuuttanut haastattelussa keskustelutaidoillani.
Jälkikäteen ajatellen on helppo nähdä, miten itse olisin voinut toimia toisin. Viimeisimmässä esimerkissä olisi pitänyt sanoa, että tätä haastattelua ei yksinkertaisesti voi jatkaa näin. Siinä kohtaa, kun työnantaja sanoo, että palkka on epäolennaista (ja asian selvitessä palkka on paska), olisi voinut kävellä pois.
Toisaalta kaikki yllä luetellut esimerkit ovat johtaneet minut niihin töihin ja ammatteihin, joita arkeeni nyt kuuluu. Välillä universumi olisi kyllä voinut olla hiukan hellempi johdatuksensa kanssa, mutta jos näin olisi käynyt, olisinko kuunnellut?
Kaikista itselleni tekemistäni lupauksista huolimatta hain pitkästä aikaa palkkatöitä. Ne yksinkertaistaisivat arkeani, ja pääsisin tekemään itselleni tärkeää hommaa. Vaikka työpaikka on taholta, jota olen fiilistellyt jo pidemmän aikaa, työnhakuun on liittynyt jo tässä vaiheessa paljon hankalia tunteita – ennen kuin olen tehnyt juuri muuta kuin lukenut ilmoituksen ja suunnitellut vastaukseni!
Onko tämä työ, jonka saan ja jonka ympärille rakentelen nykyistä rauhallisemman arjen? Vai onko tämä työ, joka on viimeinen naula työnhaun välttelemisen arkkuun? Onko kyse vain olennaisempien asioiden välttelystä työstä kelpaavan työnhaun ehdoilla? En tiedä vielä.
Tällä kertaa työnhaussa on ollut hassu lisätwisti. Ensimmäiset päivät ilmoituksen näkemisen jälkeen harmittelin sitä, että olen hommaan täysin epäpätevä. CV:n tehtyäni ja olennaiset taidot sanoitettuani järkytyin siitä, että näytän olevan hommaan täysin ylipätevä. Ans kattoo, mikä on työnantajan tuomio.
Viime päivinä olen yllättänyt itseni pohtimalla paljon sitä, millaisissa tilanteissa annan kuinka suuren merkityksen muiden ihmisten mielipiteille. Olen tottunut ajattelemaan itseäni ihmisenä, jolle muiden mielipiteillä ei ole juuri väliä. Nyt kuitenkin tajuan, että en ole yhtään varma, haluanko työpaikan siksi, että haluaisin tehdä juuri tuota duunia, vai siksi, että haluaisin heidän haluavan minut.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.