-
Puhelinpaasto
Tiedätkö, kuinka paljon käytät päivittäin puhelinta? Suosittelen joskus tsekkaamaan.
Olen itse seurannut puhelimen käyttöäni jo yli vuoden. Seurannasta on selvinnyt, että käytän puhelinta keskimäärin 4–5 tuntia päivässä. Niistä vähintään 2 vietän sosiaalisen median palveluissa.
Keskiarvo on alkanut vituttaa. Joukossa on toki päiviä, kun en koske puhelimeen juuri ollenkaan, mutta vastavuoroisesti sekaan mahtuu päiviä, kun ruutuaika kipuaa 8 tuntiin.
Helmikuussa päätin kokeilla jotain uutta. Olen jo pitkään tiennyt, että puhelimen näytön muuttaminen mustavalkoiseksi on suosittu neuvo ruutuajan vähentämiseen. Luulin, että omassa Android-puhelimessani tällaista asetusta ei olisi, mutta löysin sen lopulta helppokäyttötoiminnoista värien korjauksen alta.
Puhelimeni on ollut nyt kuukauden mustavalkoisena, ja tällä on ollut järjettömän iso vaikutus ruutuaikaani. En ole yhtenäkään päivänä ollut puhelimella neljää tuntia! Viime viikon keskiarvoni oli 2 h 16 min, mikä on huikea muutos aiempiin tottumuksiini.
Päivittäinen tavoiterajani on vuoden 2025 alusta saakka ollut neljä tuntia. Nyt, kun olen alittanut tuon kokonaisen kuukauden ajan, pudotan tavoitetta 3 h 45 minuuttiin. Aion vähentää tavoitteesta vartin aina, kun olen tottunut alittamaan edellisen tavoitteeni.
Pidempiaikaisena tavoitteenani on, että en olisi puhelimella käytännössä ikinä yli kahta tuntia päivässä. Tämä vaatii jo aika paljon treeniä. Sosiaalisen median käyttöni on jo romahtanut (Instagramia on melkoisen tylsä selata mustavalkoisena), mutta teen puhelimella paljon myös asioita, jotka ovat sinänsä ihan järkeviä. Reissussa ruutuaikaa tulee Google Mapsin tuijottamisesta, ja välillä saatan katsoa Netflixiä tietokoneen sijaan puhelimelta.
Aika näyttää, pystynkö kompensoimaan poikkeuspäiviä niin, että olen useimpina päivinä puhelimella esim. vain 45 minuuttia. Tällä saattaisi silti olla jo kohtalaisia vaikutuksia ihmissuhteisiini, sillä pidän yhteyttä moniin lähinnä Whatsappin kautta. Puheluitahan ruutuaikaan ei lasketa, joten ehkä etäystäville tulisi soiteltua enemmän?
Tähän mennessä olen huomannut tällaisia vaikutuksia:
- Olen vähemmän stressaantunut.
- Suhtaudun hyväntuulisemmin elämään ja tulevaisuuteen.
- Minulla on ollut yllättävän paljon aikaa tehdä muita asioita, kuten harrastaa liikuntaa.
- Olen ollut enemmän tietokoneella, mikä ei kuitenkaan ole huono juttu: olen perustanut tämän blogin ja ryhtynyt kirjoittamaan selkeästi aiempaa enemmän.
- Olen lukenut ja kuunnellut enemmän kirjoja.
Heh, kuka olisi uskonut, että jos päivästä nappaa pari tuntia muuhun kuin puhelimen toljottamiseen, se voi oikeasti tehdä näin hyvää.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Miten oppia kuluttamaan?
Olen viime aikoina lukenut niin monta artikkelia taloudellisesta riippumattomuudesta ja sijoittamisesta, että alan pohtia, onko kyse enää algoritmien yksitoikkoisuudesta vai sittenkin jo pörssisyklin lähenevästä huipusta.
Tänään vuorossa oli Helsingin Sanomien artikkeli noin kolmen miljoonan omaisuuden itselleen kartuttaneesta (”kartuttaminen” tuntuu muotisanalta) Aalto-yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttosesta. Kuten yleensä näissä teksteissä, tässäkin ihmeteltiin, mistä rahat ovat tulleet. Itselleni mielenkiintoisempaa oli, että jutussa käsiteltiin Puttosen rahasuhdetta ja vuosikausia kerätyn rahan kuluttamisen vaikeutta.
Elintasoni on noussut selkeästi viiden vuoden takaisesta, jolloin olin vasta aloittelemassa säännöllisempää työelämää. Olin tottunut opiskelijabudjetilla elelyyn, ja sama jatkui, vaikka tulot nousivat. Maksoin asumisesta opiskelijakämpässä 250 euroa, kun nyt maksan lainalyhennykset, korot, vastikkeet, sähköt ja vakuutukset mukaan lukien noin 570 euroa kuukaudessa. Asumiskuluni ovat yhä edulliset, mutta prosentuaalisesti kasvu on joka tapauksessa hurja.
Onpa muukin muuttunut. Käyn yhä useammin lounaalla siellä, missä sattuu huvittamaan, vaikka minulla on yhä mahdollisuus saada opiskelijahintaisia lounaita. Juon viikonloppuisin tuorepuristettua appelsiinimehua ja matkustan Onnibussissa ekstrahintaisilla paikoilla. Ei ole ollut helppoa opetella käyttämään rahaa asioihin, joita on tottunut ajattelemaan hirveän kalliina.
Kaikkea en silti ole lyönyt ranttaliksi. Sijoitan 1 700 euroa kuukaudessa, en varmasti ikuisesti, mutta ainakin vuoden 2027 loppuun asti. Pelkästään tämä luku kertoo minulle, että kaikki rahani eivät voi mennä kulutukseen. Matkustan edelleen mieluummin bussilla kuin junalla, koska se on halvempaa, ja pyrin ennemmin kävelemään kuin kulkemaan julkisilla. En ole hankkinut autoa enkä kallista kuntosalijäsenyyttä, vaikka etenkin jälkimmäinen aika ajoin houkuttaa.
Kun rahaa ei ole pakko miettiä, voi olla haastavaa tunnistaa, millä on oikeasti itselle arvoa. Mikä on tuhlailua ja mikä turhaa kuluttamista? Jos kävisin joka päivä ravintolassa, hommasta katoaisi hohto. Harva meistä kuitenkaan on tilanteessa, jossa rahaa ei ollenkaan tarvitsisi miettiä, vaan valinnoilla on aina vaikutuksensa: jos vaikka ostan vitosella tuoremehua, en voi samalla rahalla ostaa indeksirahastoa. Jos ostan joka viikko sana mehun, menetän jo pari kymppiä, joilla olisin voinut ostaa vaikka lounaan tai pari ravintolassa.
Kulutusvalintoihini ja siihen, mihin olen jo päättänyt tuhlata, vaikuttavat luonnollisesti arvoni. Kävellen kulkeminen tekee hyvää myös keholle, joten kyse ei ole pelkästä säästötoimesta, mutta samalla valitsen silti säästää rahaa. Viikonlopuista haluan tehdä erityisiä, joten syön juuri sitä leipää ja juon juuri sitä mehua kuin sattuu tekemään mieli.
Opeteltavaa riittää silti. Onneksi tässä kohtaa kaikkea ei tarvitsekaan osata. Ilokseni olen oppinut nauttimaan myös matkasta kohti suurempia varallisuustavoitteitani.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Tavoite: 400 000 euroa sijoituksissa
Olen sijoittanut noin seitsemän vuotta vähintään 50 euroa kuukaudessa, pääosin matalakuluisiin passiivisiin indeksirahastoihin. Olen tavoitellut taloudellista riippumattomuutta, vapautta lopettaa kaikki työt ja elellä vain sijoitusten tuotoilla.
Nyttemmin olen alkanut pohtia, onko tuo sittenkään tavoitteeni. Töiden tekeminen on oikeastaan suurimman osan ajasta vallan kivaa, joten miksi kiiruhtaisin lopettamaan kaiken? Sijoittamisen kannalta ennenaikainen eläköityminen on kuitenkin houkutteleva tavoite.
Millaisiin summiin tähtään? Tavoitteenani on, että pystyisin nostamaan pörssistä nettona tuhat euroa kuukaudessa. Tähän lasken tarvitsevani noin 400 000 euron sijoitusvarallisuuden. Toisaalta jo 200 000 euroa sijoituksissa takaisi, että minun ei olisi käytännössä pakko tehdä mitään tiettyä työtä: tarvittaessa voisin vaikka opiskella uuden alan maisteriksi pelkkien sijoitusten turvin.
Tällä hetkellä minulla on pörssissä noin 60 000 euroa. Tavoitteenani on, että vuoden loppuun mennessä sijoituksia olisi 84 000 euroa. Olen päättänyt grindata sen verran, että saan 30-vuotiaana (eli ensi vuonna) kasaan 100 000 euron sijoitusvarallisuuden. Olen laskenut, että pystyn siihen saakka sijoittamaan 1 700 euroa kuussa, osin tuloja, osin säästöjä ja opintolainaa. En vielä tiedä, miltä tavoitteeni sen jälkeen tarkalleen näyttävät, joten mennään vaihe kerrallaan.
Pidän hyvin todennäköisenä, että pystyn saavuttamaan 200 000 euron sijoitusvarallisuuden (eli puolet lopullisesta tavoitteestani) 35-vuotiaaksi mennessä. Se tarkoittaisi, että 31–35-vuotiaana minun pitäisi sijoittaa noin 850 euroa kuukaudessa, kun oletan sijoitusteni kasvavan vähintään 7 prosenttia vuodessa.
Korkoa korolle -ilmiö on huikea: jos haluaisin, että minulla 40-vuotiaana olisi 300 000 euroa, se tarkoittaisi 36–40-vuotiaana enää vain noin 250 euron kuukausittaisia sijoituksia. 45-vuotiaaseen mennessä minulla olisi 400 000 euroa, vaikka en 40 vuotta täytettyäni pistäisi sijoituksiin enää ollenkaan omaa rahaa.
Mitä sitten, kun 400 000 euroa olisi täynnä? Hyvä kysymys. Jos tykkäisin töiden tekemisestä silloin yhtä paljon kuin nytkin, voisin jatkaa samaan malliin ja luottaa olevani miljonääri reilusti ennen varsinaista eläkeikää. Tai sitten voisin elellä vapaaherrana, siinä määrin kuin vapaaherrat elelevät tonnin nettotuloilla.
Pidän tavoitteideni selkeistä tasaluvuista. Kun teen uusia laskelmia, vaihtelua on eritoten siinä, minkä ikäisenä haluaisin tavoitteeni saavuttaa, mutta yllä mainitut luvut ovat toistuvasti laskelmieni pohjana. Pidän myös ajatuksesta, että “pakollista” kuukausisijoitusten määrää voisi vähentää pikkuhiljaa.
Varmaa on lähinnä se, että juuri nyt jaksan painaa duunia, mutta jo parin vuoden päähän kaipaan enemmän joustoa ja mahdollisuutta tarkastella tilannetta uudelleen: jos jaksan silloinkin sijoittaa vähintään tonnin kuussa, hieno homma, mutta vähempikin riittää.
Taloudellinen riippumattomuus on valtavan laaja ja loputtoman mielenkiintoinen aihe, enkä todellakaan pysty käsittelemään sitä kokonaan yhdessä (15 minuutin aikarajalla kirjoitetussa) blogitekstissä. Onneksi ei tarvitsekaan, ja tulevissa teksteissä voin käsitellä tarkemmin sijoittamistani, syitä mielenkiinnolleni aihetta kohtaan sekä sitä, miksi juuri tonni kuussa on muodostunut tavoitteekseni.
-
”Valmis” on parempi kuin ”paras”
Olen jo pitkään haaveillut siitä, että saisin rakennettua itselleni oikeasti kestävän kirjoitusrutiinin. Homma kaatuu aina ennemmin tai myöhemmin siihen, että aikaa ei yksinkertaisesti ole riittävästi tai jotain muuta tähdellisempää ilmestyy joka kerta.
Tällä kertaa päätin kokeilla tällaista: 15 minuuttia aikaa, ja siinä ajassa pitää saada taiottua teksti, jonka olisi valmis julkaisemaan blogissa – ja jonka siis myös julkaisee. Aikaa loputtomalle hiomiselle ei yksinkertaisesti ole, ja vartissa on tultava valmista. Todennäköisesti en kirjoita tällaisissa varteissa elämäni parhaita tekstejä, mutta uskon, että minulle tekee ihan hyvää tähdätä ennemmin valmiiseen kuin parhaaseen.
Nimenomaan valmista priorisoiden olen kirjoittanut käytännössä kaikki elämäni olennaiset urakat, kuten graduni. Jahkailin opinnäytetyötäni vuositolkulla, kunnes lopulta aikaa oli pari kuukautta ennen viimeistä deadlinea ennen opiskeluoikeuden päättymistä. Totesin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko valmistun maisteriksi tai en valmistu maisteriksi. Siinä kohtaa oli helppo päästää irti ylimääräisistä erinomaisuuksien tavoitteluista.
Tiesin, että paskakin hyväksytty gradu riitti saavuttamaan tutkinnon, joten päätin tähdätä ennemmin valmiiseen kuin erinomaiseen. Lopputulos? Valmistuin maisteriksi ja sain gradustani kiitettävän arvosanan.
Vartti on helppo löytää mistä tahansa päivästä, vaikka rutiinin muodostuminen varmasti vaatiikin totuttelua. Olen kokenut kirjoittaja, mutta todennäköisesti opettelua vaatii myös löytää keinot tehdä tekstiin järkevä lopetus rajallisen ajan puitteissa. Mihinkään hakukoneoptimointeihin tuskin jää aikaa, mutta lukijamäärän maksimoiminen ei olekaan tämän rakkausprojektin ytimessä. Sen sijaan toivoisin voivani innostaa ja näyttää erilaisia keinoja itselle tärkeiden asioiden toteuttamiseen.
Kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on neuvonut kirjassaan Minusta tulee kirjailija kirjoittamaan vuoden ajan joka päivä yhden liuskan. Seuraavan vuoden voi käyttää editoimiseen, ja lopputuloksena on valmis romaanikäsikirjoitus.
Yhden liuskan kirjoittaminen ei välttämättä vaadi enempää kuin vartin päivässä, vaikkakin tämä vaatii sen, että työtä tehdään paljon myös ilman, että varsinaisesti kirjoitetaan. Jos työn alla on romaani, suurin osa tarinan luomisesta on joka tapauksessa ajattelua ja inspiroitumista. Jos ajatuksensa pystyy jäsentämään riittävän hyvin, on ihan mahdollista saada joka päivä liuska jotain järkevää aikaiseksi. (Tässä kohtaa olen itse kirjoittanut yhden liuskan.)
Uskon, että tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan kirjoja. Välttämättä niiden aika ei ole vielä, mutta rutiinin rakentaminen ja ylläpitäminen voi silti tehdä hyvää. Nuorempana minulla oli kauhea kiire saada asioita valmiiksi, nykyään haluan opetella nauttimaan matkasta.
Toivon, että kokeiluni myötä kynnys julkisesti luettavana olevan tekstin tuottamiseen laskee entisestään. Romaanikässäriä voi hioa ikuisesti, aivan kuten blogitekstiäkin, mutta se ei silti välttämättä valmista kohtaamaan nolatuksi tulemisen riskiä, joka omien ajatustensa jakamisessa kaikkien nähtäville aina on.
Blogissa en pysty ollenkaan vaikuttamaan siihen, kuka tekstini saattaa nähdä, enkä ainakaan ilman kommentointimahdollisuutta voi tietää, mitä mieltä hän kirjoituksestani välttämättä on. Kauheaa ja ihanaa.
Koen ehdottomasti olevani ihminen, joka ajattelee kirjoittamalla. Aivot tuntuvat yksinkertaisesti tukkoisilta, jos en kirjoita säännöllisesti. Se, että tekstin pyrkii kerralla luomaan sellaiseen muotoon, että joku muukin voi sitä ymmärtää, pakottaa jäsentämään ajatuksia tavalla, jota päiväkirja ei edellytä. Pääasiassa kuitenkin toivon, että tekstin tuottaminen auttaa minua kirjoittajana ja ajattelijana. Se, hyötyykö joku muu näiden lukemisesta, jää nähtäväksi.
Keskiviikkona 11.3.2026