-
Huuhaata vai totta?
Tantra, tarot ja äänimaljat. Hankala mielenkiintojen kombo perusteltavaksi ihmiselle, joka ei ole aiheista yhtään kiinnostunut ja pitää koko hommaa hölynpölynä. Viimeksi kuuntelin äänimaljarentouttajaa, joka kertoi itsekin alkuun epäilleensä koko hommaa, mutta todenneensa sitten, että eihän tämä olekaan huuhaata. En ehtinyt kertoa hänelle, että vaikka äänten värähtelyt ja rentouttava vaikutus olisivat totta, kyllä niistäkin huuhaan taso löydetään, kun hiukan kaivellaan.
Olen pyrkinyt avaamaan jo aiemmin ajatuksiani siitä, missä määrin tarot on jotain, johon “uskon”. Tiivistetysti ajattelen, että tarotit voivat olla yksi tapa oppia lisää itsestä ja päätyä pohdintoihin, joihin ei ilman tarotien tarjoamia ärsykkeitä olisi ehkä päätynyt.
Tantra menee omassa päässäni nextimmälle levelille. Uskon siihen, että nykyihmiselle tekisi hyvää pysähtyä useammin, hengittää syvempään ja ottaa rauhassa aikaa tunteille ja aistimuksille. Uskon tantran menetelmien voivan auttaa syvempien kohtaamisten luomisessa, enkä vähättele iloa, jota uusien asioiden oppiminen voi tässäkin suhteessa tuoda.
Silti paraikaa lukemani Urbaani tantra koettelee välillä hermojani. Otetaan esimerkiksi chakrat, jotka eivät ole mitenkään kirjailija Barbara Carrellasin keksintö eivätkä niiden huuhaa-ominaisuudet siis hänen syytään, mutta joita kuitenkin käsitellään juuri tässä kirjassa minua turhauttavalla tavalla.
Chakrat ovat tantran oppien mukaan eri kohdissa kehoamme sijaitsevia energiaa kuljettavia pyöriä. Ne resonoivat eri äänentaajuuksien kanssa, ja niihin liittyy erilaisia tunteita. Varsin yllätyksettomästi lantion seudulla sijaitseva toinen chakra linkittyy seksuaalisuuteen, ihmissuhteisiin ja esimerkiksi seksuaaliseen häpeään. Tämä on kaikki minulle vielä ihan jees. Koen, että esimerkiksi meditaatioita helpottaa, kun ajatuksia voi keskittää milloin mihinkin kehon osaan, ja jos tiettyyn alueeseen pystyy yhdistämään itselle mielekästä symboliikkaa, siitä on varmaan hyötyä myös meditoidessa.
Sitten päästään sakeisiin juttuihin: kullakin chakralla on myös niihin linkittyvät fyysiset ongelmansa. Neljäs chakra eli sydänchakra saattaa tukkiutuessaan aiheuttaa kirjan mukaan erilaisia sydänongelmia ja rinnan alueen syöpiä: Sydänkohtaukset johtuvat usein mielen tai tunteiden tasolla olevasta ristiriidasta, joka aiheutuu sellaisista uskomuksista, kuten empaattiset ihmiset eivät saa hyötyä rahallisesti. Toinen ilmentymä tämän chakran ongelmista on rintasyöpä, joka on valitettavan yleinen ilmiö naisilla, jotka kokevat syyllisyyttä siitä, etteivät tee tarpeeksi muiden ihmisten eteen samalla kuitenkin kieltäen omat tarpeensa.
Jos tässä kohtaa alkaa hamuta sydänchakran kanssa resonoivaa, F-sävelenä soivaa äänimaljaa, ollaan melkoisen syvissä vesissä. Minusta olisi ihan jees sanoa, että sydänchakran käsittely saattaa tuoda lohtua rintasyöpää sairastaville, tai jopa että sydänsairauksista kärsivä voisi ryhtyä lääkärin ohjeiden noudattamisen lisäksi keskittämään energiansa meditoidessaan sydämeensä. Se taas tuntuu yksinkertaisesti karmealta, jos sairaudet nähtäisiin yksilön ajatuksista aiheutuneina tiloina – tai jos uskomukset saavat luopumaan virallisesta hoidosta.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Jäi kyllä auttamattomasti kesken, mutta sitten jatketaan myöhemmin.
-
Miten miljoona tehdään?
Ystäväni kertoi tapaamastaan asiakkaasta, joka elää ilmeisen luksuksellista elämää. Hänellä on noin miljoonan euron edestä osakevarallisuutta, ja saman verran on kiinni hänen omassa kodissaan.
“Mä en edes tiedä, miten miljoona tehdään”, ystävä ihmetteli.
Minä puolestani hämmennyin, sillä tiedän varsin hyvin. Miljoonan tekemiseen on toki useita tapoja, mutta kaikkein helpointa on tehdä miljoona hitaasti.
Oletetaan, että rahasto tuottaa vuositasolla 7 prosenttia. Tämä on yleisesti ottaen melko turvallinen odotus, joka perustuu historiallisiin keskiarvoihin.
Tavoite: Miljoona euroa 20 vuodessa, säästöjä ennestään 0 euroa.
–> Joka kuukausi pitäisi sijoittaa 1 970 euroa.
Tavoite: Miljoona euroa 30 vuodessa, säästöjä ennestään 0 euroa.
–> Joka kuukausi pitäisi sijoittaa 855 euroa.
Tavoite: Miljoona euroa 40 vuodessa, säästöjä ennestään 0 euroa.
–> Joka kuukausi pitäisi sijoittaa 404 euroa.
Entä jos rahaa on jo ennestään? Oletetaan, että joka kuukausi sijoitetaan 500 euroa. Alkuperäiset säästösummat vaihtelevat. Kauanko miljoonan kasaan saamiseen menisi?
Aluksi 10 000 euroa, sitten 500e/kk: 35,5 vuotta
Aluksi 30 000 euroa, sitten 500e/kk: 32,8 vuotta
Aluksi 60 000 euroa, sitten 500e/kk: 29,4 vuotta
Itselläni on tällä hetkellä sijoituksissa 60 000 euroa. Jos haluaisin miljonääriksi ja pystyisin sijoittamaan joka kuukausi 500 euroa, homma hoituisi ennen kuin täytän 60 vuotta.
Minulle on päivänselvää, että jos pysyn työkykyisenä (ja esim elossa, lol), voisin halutessani olla miljonääri 60-vuotiaana. Eri asia on, kannattaako miljoonaa tavoitella. Paljon vähemmälläkin voi elellä jo varsin lokoisasti.
Sijoittaminen ei ole itseisarvo, vaan sen avulla voi tavoitella jotain muuta itselle tärkeää. Nelipäiväistä työviikkoa? Siihen ei tarvita miljoonaa, mutta sijoittaminen voi silti helpottaa tavoitteen saavuttamista. Enemmän aikaa ystäville ja harrastuksille? Onnistuu. Turvaa sairastumisen varalle? Mikä ettei.
Minulle sijoittaminen on ennen kaikkea tapa, jonka ovat mahdollistaneet seuraavat asiat:
- Kulutan maltillisesti ja olen tyytyväinen suhteellisen matalaan elintasoon.
- Teen aika paljon töitä, joista jää ykköskohdan vuoksi rahaa säästöön.
- Olen tehnyt sijoittamisesta itselleni helppoa. Rahat liikkuvat automaatiolla, vaikka en itse edes kävisi verkkopankissa.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Kuka sinä olet?
Pohdin tarinoita, joita kerromme itsestämme. Joka kerta kun muistelemme jotain tapahtumaa, se on mielessämme hieman eri kuin aiemmin. Yksittäiseen kokemukseen voi löytyä ajan mittaan monia eri näkökulmia. Kuinka monta kertaa tarina pitää kertoa tietyllä tavalla, että siitä tulee itselle totta?
Minua kiinnostaa se, miten ihmisiä kuvaillaan. Taidenäyttelyn yhteydessä taiteilijasta kerrotaan vähintään muutaman lauseen verran, joskus luettavaa löytyy pari sivuakin. Levy-yhtiöt esittelevät muusikoitaan ja kustannusyhtiöt kirjailijoitaan tiivistelmillä, joihin on pyritty kokoamaan olennaisimmat asiat.
Tällä hetkellä lukemani Urbaanin tantran takakannessa kirjailija Barbara Carrellasia kuvataan näin:
Barbara Carrellas on kirjailija, taiteilija ja aktivisti seksin, sukupuolisuuden ja henkisyyden aloilla. Carrellas on valittu New Yorkin parhaaksi tantrisen seksin opettajaksi hänen ohjaamiensa Urban Tantra -työpajojen ansiosta, ja hänet on palkittu Lifetime Achievement Award -tunnustuksella vuonna 2016.
Erityisesti minua kiinnostaa, mitä kaikkea on jätetty pois – ja miksi. Sain vasta parikymmentä sivua luettuani selville, että Carrellas on työskennellyt ainakin stripparina ja ilmeisesti tarjonnut myös eroottisia hierontoja, mutta hän ei kuvaa itseään seksityöntekijäksi. Tiivis tarina ei kerro vaikeuksista, joita hänen on mahdollisesti pitänyt voittaa päästäkseen siihen, missä nyt on. Kirjan sivuilla hän kertoo menettäneensä valtavasti ystäviä ja kollegoita aids-kriisin aikaan, mutta tarina ei kerro, millainen suhde hänellä on vanhempiinsa, millainen kokemus kaapista tuleminen oli hänelle, eikä millä tavoin hän on elämänsä varrella loukannut toisia ihmisiä. Kuten tavallista, tarina kertoo vain sen, mitä hän on halunnut jakaa.
Tarinat linkittyvät suoraan identiteettikysymyksiin. Kuka minä olen? Kysymykseen vastatakseni osaan kertoa, mitä teen työkseni, millaisesta musiikista tykkään, ja millaisten ihmisten kanssa tykkään viettää aikaa. Osaan kertoa arvoistani, syvästi mieleen painuneista elämänkokemuksistani sekä siitä, missä kaikkialla olen asunut. Voin kertoa olevani tekojeni, ajatusteni, kokemusteni, tunteideni ja ympäristöni summa. Samalla voin jättää jotain kertomatta.
Tarinat rakentavat tietenkin myös brändiä. Henkilöbrändi ei ole sama asia kuin ihminen itse, mutta uskon, että brändin rakentamisen kautta voi valita, mitä elämästään haluaa näyttää. Mihin asioihin keskittyy, mille antaa tilaa somessaan ja sitä kautta mielessään? Tätä kautta kyse ei ole enää vain siitä, millainen brändi minulla on, vaan myös siitä, mihin käytän elämäni ja kuka minusta sen myötä tulee.
Kuka minä olen? Olenko alle kolmekymppinen alanvaihtaja, joka ei onnistunut luomaan kestävää uraa ensimmäisellä koulutusalallaan? Olenko kapitalistisen yhteiskunnan epäonnistumisen ilmentymä, joka myy itseään yrittäessään pärjätä isojen poikien taloudelliseen riippumattomuuteen tähtäävissä leikeissä? Olenko tekotaiteilija, joka ei koskaan saa mitään aikaan, kulkee vain koulutuksesta toiseen, puhuu paljon, ja silloinkin kun jotain joskus saa valmiiksi, ei ikinä opi olemaan työnsä jälkeen tyytyväinen?
Vai olenko sittenkin rohkea ja inspiroiva tyyppi, joka on onnistunut rakentamaan itselleen sopivan arjen ja työelämän, tekee arvojensa mukaisia valintoja niin työssä, rahankäytössä kuin vapaa-ajallakin, ja joka on aina valmis kuuntelemaan ystäviensä huolia? Olenko kokenut seksityöntekijä, joka pääsee työssään tarjoamaan asiakkaille merkityksellisiä kokemuksia, kohdatuksi tulemisen tunteita ja uusia oivalluksia? Olenko useita kieliä osaava, eri tieteen ja taiteen aloja hallitseva ja maailmaan loputtoman uteliaasti suhtautuva seikkailija, joka auttaa muitakin näkemään, mikä kaikki elämässä voi olla mahdollista?
Tarinasta riippuen voisin olla kumpi tahansa, tai jotain aivan muuta. Kuka sinä olet?
Tähän tekstiin meni 23 minuuttia. Aihe vaati sen.
-
Yli kuukausi kirjoitushaastetta
Aloitin vartin tekstien ja samalla tämän blogin kirjoittamisen maaliskuussa. Ajatus on, että käytän kunkin tekstin kirjoittamiseen 15 minuuttia, ja lisäaikaa saa korkeintaan kevyeen faktantarkastukseen sekä tekstin muotoiluun Google Drivestä WordPressiin siirrettäessä. Oikeinkirjoitusta en muokkaa aikarajan jälkeen, enkä selittele keskeneräisiä ajatuksia.
Olen alkanut suhtautua teksteihini eräänlaisina kirjallisina krokii-harjoituksina. Valitsen aiheen ja kirjoitan siitä määräajassa mahdollisimman selkeän kuvan, juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä mielessäni näyttäytyy. Välillä ehdin piirtää tarkasti vain pienen osan kokonaisuudesta, välillä pääsen pidemmälle.
Olen ajatellut jatkaa varttihaastetta vuoden loppuun saakka. Pidän siitä, että pystyn julkaisemaan päivittäin tekstin. Tuntuu, että sillä on ollut iso vaikutus rutiinin muodostumiseen. Kirjoitan joka päivä vähintään yhden tekstin, toisinaan useamman, ja ajastan niitä sopiviksi näkemiini kohtiin.
Päätin jättää esimerkiksi Instagramiin kirjoittelun toisille, sillä en jaksa sometekstien lyhyyttä. Toisaalta vartin haasteen vuoksi omat tekstini jäävät nekin rajallisen mittaisiksi. Olen julkaissut muistaakseni yhden tekstin, jonka kirjoittamiseen käytin noin puoli tuntia, ja inspiraation vaatiessa teen näin jatkossakin.
Jotkin aiheet ovat vaatineet pidempää käsittelyä, mutta olen pilkkonut tekstin vartin pätkiin. Tällaisia olivat ainakin ennustajalla käymistä ja luettavana olevia kirjoja käsittelevät postaussarjat.
Ehkä jossain kohtaa ryhdyn kirjoittamaan säännöllisesti pidempiä tekstejä, joihin käytän reilusti enemmän aikaa. Toistaiseksi pelkään liiaksi, että se rikkoisi päivittäisen kirjoitustahtini. Tuntuu valtavan hyvältä saada joka päivä kirjoitetuksi ihan mukiinmenevä kokonaisuus. Pidemmän tekstin rakentamisessa on oma ihanuutensa, mutta pelkään, että se nostaisi julkaisukynnystä tarpeettoman korkealle.
Tekstikrokiin jakamisessa on ainakin pari hyötyä. Juttujeni lukeminen vaatii joka tapauksessa enemmän keskittymiskykyä kuin somevideoiden katselu, mutta yhden tekstin lukeminen ei kuitenkaan vie hillittömästi aikaa. Aikarajan avulla pääsen tutkimaan, miltä tuntuu jakaa juttuja, joita ei ole ajatellut 100% loppuun asti. Uskon sen helpottavan merkittävästi syväluotaavampienkin tekstien tuottamista.
Toivon myös, että teksteistäni näkee, millaista jälkeä lyhyessäkin ajassa voi saada aikaan. Eräs tuttuni käy säännöllisesti piirtämässä taidekoululla krokiita, ja sen näkee hänen piirroksistaan. On käsittämätöntä, millaista jälkeä muutamassa minuutissa voi ehtiä tekemään. Hänestä siinä ei ole mitään ihmeellistä: kun treenaa säännöllisesti, kehittyy väkisin.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Tutkija tekee pornoa
Törmäsin Instagramissa Reysukaan, Onlyfansiä tekevään paleontologiin, ja suutuin. Miksi ihmeessä?
Reysuka kertoo tilillään paitsi opintomenestyksestään, apurahoistaan ja tutkimuksestaan, myös jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä ja vähättelystä, jota hän yliopistomaailmassa joutui kohtaamaan. Töitä hakiessaan hänelle tarjottiin tohtorintutkinnosta huolimatta minimikorvausta, ja tutkimuksen rahoittamiseksi hänen olisi pitänyt saada vielä lisäksi apurahaa.
En ole itse kohdannut siviilityöelämässä merkittävästi seksuaalista ahdistelua, mutta tuttua on osaamisen vähättely, kohtuuttomat työtarjoukset ja se, että palkattomiin harjoittelijan paikkoihinkin vaaditaan työkokemusta. Kun vielä jaksoin ponnistella yliopistomaailmassa, huomasin, että uran etenemisen kannalta tärkeät suhteet muodostettiin edelleen kännissä. En jaksanut.
Minua suututti se, että joku muu on joutunut kohtaamaan samaa. Minua suututti myös ajatus siitä, että tutkija joutuu tekemään seksityötä pärjätäkseen. Jälkimmäinen tuntemus pakotti pohtimaan alkuperäänsä. En voi olla tulkitsematta ajatustani niin, että seksityö on jotain, mitä joudutaan tekemään.
Ehkä se ei ollut Reysukan ensimmäinen vaihtoehto – eipä minunkaan. Se voi silti olla hyvä vaihtoehto, tai paras tarjolla olevista.
Onlyfansin perustaminen toi Reysukalle vapauden, jollaisesta monet akateemiset ihmiset vain haaveilevat. Enää ei tarvinnut käyttää kaikkea aikaa opettamiseen ja hallinnollisiin puuhiin ja minimitoimeentulolla pärjäämiseen. Online-työ vapautti aikaa ja energiaa sille, mikä hänelle oli oikeasti tärkeää: tutkimuksen tekemiselle. Kaiken lisäksi hän saattoi kääntää jatkuvan seksualisoinnin edukseen.
Jos Reysuka tekisin tutkimuksensa rahoittamiseksi hommia tarjoilijana tai puhelinmyyjänä, ketään ei kiinnostaisi. En minäkään ajattelisi, että onpa kauheaa, kun joutuu tuollaistakin tekemään pärjätäkseen tutkijana.
Millaisessa maailmassa me oikein elämme, kun tieteilijätkin tekevät pornoa? Minun nähdäkseni aika hyvässä. Emme ideaalissa, mutta minusta on ihanaa, jos vähitellen alkaisi olla ok olla julkisesti sekä fiksu että seksikäs.
Osalle seksityö on intohimo, osalle seksuaalisen vapautumisen lähde, osalle pakko. Aika monelle se on hyödyn ottamista irti niistä korteista, joilla tässä maailmassa yhä pelataan.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Raha ja kirjoittamisen vapaus
Jatkan eilisen aiheen mietiskelyä. Sen lisäksi, että romaanit ovat jääneet kirjoittamatta, kun olen käyttänyt aikani ja energiani muihin asioihin, tunnistan, että rahalla on takuulla iso vaikutus tähänkin.
Toisin kuin blogia, kirjaa ei yleensä voi julkaista anonyymisti. Tuskin haluaisinkaan, mutta omalla nimellään tekstien julkaisussa on oma raskautensa. Tosiasiassa maailmassa ja ihan Suomessakin julkaistaan koko ajan hirveä määrä kirjoja, eikä valtaosa koskaan kuulisi juuri minun kirjastani. On hassua mietiskellä etukäteen, mitäköhän muut ajattelisivat, kun todennäköisesti suurin osa ei ajattelisi yhtään mitään.
Uskon silti Minna Eväsojan Melkein geishassa mainitun vanhan teemestarin ajatuksiin. Kirjat ovat pysyviä ja siksi niissä on oma vaaransa.
On tuskin yllätys, että kirjani käsittelisivät muun muassa seksityötä. En halua kirjoittaa aiheesta ilman, että olen tarvittaessa valmis puhumaan myös omasta horoudestani. Fakta kuitenkin on, että seksityö herättää edelleen sen verran ennakkoluuloja, että haluaisin olla varma, ettei valintani aiheuta minulle ongelmia. Vaikka minulla olisi kuinka hyvä tarina, en halua julkaista sitä oman hyvinvointini kustannuksella.
Olen avannut dilemmaa hiukan jo postauksessa, jossa puhuin brändäämisestä. Jos julkaisen tekstejä samalla nimellä kuin jolla otan asiakkaita, se vaikuttaa väkisin teksteihini. Jos minun tarvitsee miettiä, mitä tulevaisuuden työnantajani sanoisi tekstistä, se vaikuttaa siihen, mitä kirjoitan. Kirjoittajana en halua tätä, tekstit ansaitsevat rehellisyyden, joka on irrallaan tienaamispotentiaalin laskeskelusta.
Näen taloudellisen riippumattomuuden tavoittelun oikeastaan ainoana itselleni kestävänä ratkaisuna ongelmaan. Jos minun ei tarvitse miettiä sitä, mitä nykyiset kuin tulevatkaan asiakkaat/työnantajat/rahoittajat minusta ajattelevat, voin kirjoittaa juuri niistä aiheista ja juuri sillä tavalla kuin itse haluan.
En usko, että tulen julkaisemaan romaanejani ennen kuin olen löytänyt rauhan näihin kysymyksiin. Onneksi ei tosiaan ole kiire.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Ei ole kiire
Haaveilin muutama vuosi sitten siitä, että julkaisisin esikoisromaanini alle 30-vuotiaana. Nyt on varmaa, että näin ei tule tapahtumaan: olen 29-vuotias, eikä minulla ole riittävän kokonaista käsikirjoitusta.
Kirjailijaksi kiiruhtamista olennaisempaa minulle on nykyään miettiä, miksi asialla olisi kiire. Olen kirjoittanut yhden käsikirjoituksen hyvin pitkälle, sitten hylännyt sen todeten, että ei tätä, ei näin, ei nyt. Olen tarttunut seuraavaan ideaan ja taas sama. Tämän vuoden yksi vuositavoitteista on lähettää käsikirjoitus kustantamoon, mutta edelleen palaan kysymykseen: miksi asialla on kiire?
Jostain syystä olen ajatellut, että kirjailijan titteli on jotain, mikä minun tulisi saavuttaa tiettyyn eräpäivään mennessä. Kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on kuitenkin varmasti oikeassa sanoessaan, että kukaan ei muista milloin kirjasi ilmestyi, mutta he muistavat, millainen se on.
Minna Eväsojan Melkein geishassa vanha teemestari neuvoo kirjan kirjoittamisesta ulkomuistista siteerattuna näin: Kirjan kirjoittaminen on vaarallista, eikä sitä kannata tehdä noin vain. Kirja jää olemaan ikuisiksi ajoiksi. Jos käsikirjoituksen julkaiseminen tuntuu hyvältä idealta, se pitää piilottaa 50 vuodeksi. Jos vielä sen jälkeenkin julkaiseminen tuntuu hyvältä idealta, sen voi halutessaan tehdä.
Toistan itseäni: miksi asialla on minulle kiire?
Kiire lienee osin persoonaa mutta pitkälti aikamme tuotos. Nuoruutta ihannoidaan, ja maailma on täynnä lapsineroja, jotka ovat julkaisseet väikkärinsä 19-vuotiaina ja juosseet samana kesänä uuden ennätyksen ultrapikajuoksussa. Ymmärrän itseäni siinä, että koen painetta yltää samanlaisiin äkkisuorituksiin.
Tajuan tosin tätä kirjoittaessa, että vuoden 2027 aikana eli 30-vuotiaana voisin yhä periaatteessa ehtiä julkaisemaan romaanin. Tarinan maailma on hyvin pitkälti valmis, samoin juoni, mutta kokonaisuus vaatisi vielä runsaasti työtä toimiakseen. Hahmoja on liikaa, huumori toimii monessa kohtaa, mutta näen tuskallisen hyvin, että kaikkialla ei.
Olen nykyisellään todella iloinen, että ensimmäinen käsikirjoitukseni ei ole julkaistu teos. Samalla olen pahoillani 25-vuotiaan itseni puolesta, kun en ole toteuttanut hänen haavettaan. Muut haaveet ovat olleet ajankohtaisempia.
Yksi haave, joka 27-vuotiaalla minulla oli, oli se, että mikään ei muuttuisi merkittävästi muutamaan vuoteen. Kaikki oli yksinkertaisesti niin hyvin, että toivoin saman vain jatkuvan. Hänen toiveensa ydintä koen pystyneeni kunnioittamaan: elämäni on edelleen kertakaikkisen hyvää, vain tuolloistakin parempaa.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Miksi puhun rahasta?
Olen saanut monia suuttumaan toteamalla, että olen tyytyväinen rahatilanteeseeni. Nyt, kun minulla on sijoituksia jo noin 60 000 euron edestä, tiedostan olevani yhä useamman silmissä täysin tavoittamattomassa tilanteessa. Ystäväni harmittelee, miksi itse ei aloittanut ahkeraa sijoittamista samaan aikaan kuin minä. Menneisyyden ratkaisut eivät kuitenkaan ole minusta tässä mielessä kiinnostavia.
Olennaisempaa on miettiä, mitä haluaisi tehdä nyt, ja millaiset asiat voisivat olla itselle mahdollisia seuraavien kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Oma sijoitusurani on kestänyt nyt noin kahdeksan vuotta, enkä alkuaikoina todellakaan sijoittanut sellaisia summia kuin nykyään. Aloitin muutamalla kympillä kuukaudessa ja kasvatin summaa sitä mukaa kuin pystyin. Koko tuon ajan olen tehnyt töitä vain osa-aikaisesti, ensimmäiset vuodet kokopäiväisen opiskelun ohessa. Valtaosalle on täysin mahdollista olla samassa pisteessä kuin minä olen nyt. Siihen vain menee aikaa.
Raha on valtavan hämmentävää. Paljonko sitä pitää olla, että muut eivät enää näe vastaavaa itselleen mahdolliseksi? En muista kuulleeni hämmästelyä 30 000 euron sijoitussalkusta, mutta nyt tilanne on toinen. Samalla maailmassa on valtavasti sijoittajia, joille minun salkkuni on kooltaan ihan nappikauppaa.
Uskon, että rahahämmennykseni tulee kasvamaan samaa tahtia sijoitussalkkuni kanssa. Mitä enemmän rahaa on, sitä hankalammaksi siitä puhuminen käy. En ole dokumentoinut koko rahamatkaani kuten Omavaraisuushaaste, mutta vaikka olisinkin, yhä useampi näkisi tilanteeni pelkkien onnekkaiden sattumien summana. Korkoa korolle -ilmiön, säästeliään elämäntyylin ja omien kulutusarvojen pohtimisen merkitys kokonaisuuteen häviäisi.
Ei ihme, että ihmisten on helpointa viettää aikaa samaan tuloluokkaan kuuluvien kanssa. Itseäni tällainen kuplautuminen ei kiinnosta, mutta olisi surullinen ajatus, jos minä tai lähipiirini ihmiset emme enää pystyisi keskustelemaan elämämme asioista samaan tapaan rahan takia. Jos rahaa ei ole, voi ymmärrettävästi tuntua ärsyttävältä, että jollakulla toisella on ylimääräistä. Jos rahaa on, voi olla vaikea aidosti tunnetasolla ymmärtää ongelmia, joita rahan puute aiheuttaa. Vaikka olen itsekin elänyt tiukalla opiskelijabudjetilla, en enää voi väittää ymmärtäväni, miltä oikeasti tuntuu, kun tilille tulee pahimmillaan vain 250 euroa kuussa, vaikka olenkin sen kokenut.
Tässä on myös yksi syy, miksi itse haluan yrittää puhua rahasta avoimesti. Lopulta hiljaisuudesta eivät hyödy ketkään muut kuin he, joilla rahaa jo on.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Lisää keskeneräisiä kirjoja: tantraa ja seksityön historiaa
Teksti on itsenäinen jatko-osa edelliselle postaukselleni kirjoista, joiden lukeminen minulla on kesken.
Barbara Carrellas: Urbaani tantra – pyhää seksiä 2000-luvulla
Olen jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut tantrasta, mutta en ole löytänyt itselleni sopivaa opettajaa aiheen tiimoilta. Löytämäni kurssit ja instagrammaajat ovat olleet liian heterosentrisiä, eikä puhe naisia ja miehiä erottelevista feminiini- ja maskuliinienergioista ole iskenyt itseeni.
Kävin kumppanini kanssa kerran tantrakurssin, jossa ihan oikeasti neuvottiin naisia syömään ystävien kesken söpöjä pikku leivoksia ja miehiä käymään metsällä ampumassa jäniksiä keskinäisen polariteetin vahvistamiseksi. Tietenkin kyse voi olla harrastuksista, joista kumpikin tahoillaan nauttii, mutta miksi ylläpitää niin stereotyyppisen kliseistä kuvaa siitä, mitä tarkoittaa feminiinisyys ja mitä maskuliinisuus – ja minkä korostaminen kenellekin on hyväksi?
Meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja keskittyä tantrakuvioissani ainoastaan homman potentiaalisesti tarjoamiin työhyötyihin. Kun tarjoaa eroottisia hierontoja asiakaskunnalle, joka koostuu pääasiassa miehistä, ei niin kauheasti haittaa, vaikka opetusmateriaali keskittyisikin lähinnä heteroseksiin. Satuin kuitenkin Barbara Carrellasin Urbaani tantra -teoksen kirjakaupassa vaellellessani, ja tiesin, että haluan teoksen osaksi käsikirjastoani. En kuitenkaan vielä tässä kohtaa arvannut, miten älyttömän innoissani kirjasta tulisin olemaan!
Carrellas on itse queer ja joko entinen tai nykyinen seksityöntekijä, mikä itsessään on jo lupaavaa. Kaiken lisäksi hän on nähnyt selkeästi vaivaa tehdäkseen teoksestaan mahdollisimman inklusiivisen eri sukupuolille. Tuntuu, että teos tarjoaa juuri minulle sopivan tavan lähestyä tantraa. Vaikka lajissa ei ole kyse pelkästä seksistä, olen kuitenkin löytänyt sen pariin seksin kautta. Tämäkin on kirjassa ihan fine, ja ensimmäistä kertaa tulee fiilis, että saatan oikeasti löytää itselleni kestävän tavan tuoda tantran oppeja kiinteämmäksi osaksi elämääni.
Meri Parkkinen: Veronica Francon syntinen työ (2024)
Suomalainen toimittaja sukeltaa renssanssin Venetsiassa eläneen kurtisaani Veronica Francon elämään. Franco on iso inspiraatio myös tämän blogin takana. Seurapiirien viihdyttämisen lisäksi Franco oli kirjailija, joka julkaisi uransa aikana kymmeniä julkisia kirjeitä. Mitä ovat julkiset kirjeet? Nevahöörd, mutta aivan huikea konsepti ajalta kauan ennen moderneja sosiaalisia medioita.
Kirja tuntuu tärkeältä mahdollisuudelta kurkistaa oman alani historiaan, vaikka todellisuus, jossa itse työtäni harjoitan on monin tavoin erilainen kuin Veronica Francon aikana. Parkkinen on tehnyt ison työn aiheeseen sukeltaessaan, ja seksityötä käsitellään mielestäni varsin neutraaliin sävyyn. Välillä tuntuu hassulta, että aikakauteen, jona kukaan ei takuulla käyttänyt termiä seksityö, yhdistetään nykyajan sanastoa, mutta todennäköisesti vastaavaan sorrutaan vähän väliä historiaa selitettäessä.
Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda (2022)
Samassa hengessä kuin edellinen, mutta tällä kertaa sukelletaan 1900-luvun alkupuolen Kotkassa eläneiden irtolaisten ja huonoa elämää eläneiden naisten todellisuuteen. Kirjailija on lähtenyt tutkimaan sukulaisensa historiaa ja avannut samalla laajalti teemaa, jonka lonkerot ulottuvat irtolaislainsädännön muodossa käsittämättömän pitkälle, aina 1900-luvun loppupuolelle.
En ole päässyt kirjassa vielä valtavan pitkälle, eivätkä ihan kaikki sukuselkkaukset ole itselleni lukijana mielenkiintoisia. Veikkaan kuitenkin tekeväni kirjan inspiroimana pyhiinvaelluksen tarinoiden seutuville ja legendaarisen Kotkan Ruusun, kenties seksiäkin myyneen parturin, maisemiin. Kirjailijalla on välillä häiritsevä tapa kommentoida seksityötä ja kertoa totuuksia, kuten kukapa ei järkyttyisi, jos oma sukulainen tekisi tällaista tai seksityö johti pitkään jatkuneena väistämättä alkoholismiin, mutta rivien välistä pääsen kurkkimaan siinä määrin kiehtovaan historiaan, että annan erimielisyyksiemme olla.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Kaksi vuorokautta ilman Instagramia
Poistin Instagramin puhelimestani kaksi päivää sitten. Viimeiset asiat, jotka aamuisella IG-hetkelläni näin, olivat seuraavat:
- stoori, josta tulin huonolle tuulelle
- tuntemattoman yhdysvaltalaisen cam girlin videoselitys sille, miksi oli moraalisesti ok kertoa, että jonkun toisen medialle paljastama asiakas oli ollut myös hänen asiakkaansa
- Instagramin ilmoitus, että nyt myös toiselle IG-tililleni tulee mainoskatkoja, mikäli en anna lupaa käyttää tietojani kohdennettuun mainontaan.
Totesin, että nyt riittää. Minulle on ihan ok, että Instagram rupeaa näyttämään mainoskatkoja, mutta minulla täytyy olla parempaakin tekemistä kuin niiden tuijottaminen täysin tarpeettomien video- ja kuvasisältöjen välissä.
Olin ajatellut toteuttaa Instagramista poistumisen vaiheittain siten, että poistan yhden sometilin kerrallaan. Lopulta hetkellinen kiukku saikin minut poistamaan tilien sijasta koko sovelluksen. Tässä on pari asiaa, joista toistaiseksi pidän: Instagramiin meneminen on nyt selkeästi korkeamman kynnyksen takana, kun sovellusta ei ole. Toisaalta on hyvä, että Instagram-tilini ovat yhä olemassa, sillä tarvitsen niitä satunnaisesti töideni hoitamiseen. En olisi vielä pystynyt poistamaan tilejäni kokonaan.
Tuntuu vähän nololta kirjoittaa havainnoista, joita olen tehnyt oltuani kaksi päivää ilman Instagramia. On kuitenkin tehnyt valtavan hyvää tajuta yhä paremmin, kuinka riippuvainen somesta onkaan ollut.
Mitä tarkalleen olen tehnyt Instagramissa? En käytännössä mitään. En ole pitkiin aikoihin julkaissut kuin hyvin satunnaisesti stooreja, ja välillä käyn lyhyttä viestinvaihtoa jonkun kanssa. Valtaosan ajasta kuitenkin selaan tiettyjen puolituttujen tai tuntemattomien influenssereiden stooreja ja sitä, mitä algoritmi sattuukaan tuuttaamaan etusivulleni.
Olin Instagramissa 1 h 10 min päivässä. Tiedän sen siitä, että minulla oli tunnin aikaraja, johon oli kuitenkin mahdollista saada 10 minuutin lisäys. Otin sen käytännössä joka päivä. Kun helmikuussa muutin puhelimeni mustavalkoiseksi ja sain ruutuaikaa vähennettyä 5–6 tunnista alle 4 tuntiin, myös IG:n käyttöni väheni merkittävästi. Näiden päivien perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että Instagramin poisto on suorastaan romahduttanut puhelimella viettämäni ajan. En ole yksinkertaisesti keksinyt, mitä sillä tekisin.
Ilman Instagramia koen olleeni ärtyneempi ja kaivanneeni enemmän huomiota Whatsappista. Kiinnostavaa on, että en ole ollut sen huomionkipeämpi liveseuraani kohtaan, vaan kaivannut nimenomaan puhelimesta saatavaa pikadopamiinia. Olen spämmännyt kaverille paljon enemmän kuulumisia päivän varrelta kuin tavallisesti.
Jos teen puhelimella jonkin järkevän asian (esim. vastaan reagointia vaativaan viestiin), käyn samalla kurkkaamassa, mitä Instagramissa on tapahtunut. Nyt päädyn jatkuvasti paikallisliikenteen bussisovellukseen, joka on samassa paikassa kuin IG ennen oli, ja tunnen oloni hölmöksi.
Olen myös ollut yhä tietoisempi hetkistä, joina nappaan puhelimen käteeni poistaakseni jotain hankalaa tunnetta. Olen ollut ärtynyt herätessäni myöhään ja yrittänyt hakea puhelimesta lohtua, häiriötä tai jotain, mikä veisi äreyden pois. Olen yrittänyt käyttää sitä poistamaan häpeää, turhautumista ja stressiä. Sellainen hyödyttää tuskin ketään.