-
Brändäyksestä
Minua harmittaa se, miten nykypäivänä jokaisessa asiassa tuntuu olevan kyse lähinnä brändistä. Siitä, miltä asiat näyttävät, ja bisneksestä, jota sillä voidaan tehdä. Kuka enää tekee somea, jossa ei ole pienintäkään tavoitetta saada edes jossain kohtaa tuloja tekemisestään?
Vaikka some, blogi tai vastaava ei itsessään toisi tuloja, se saattaa tuoda niitä epäsuorasti. Miellyttävän ja kiinnostavan henkilöbrändin rakentaminen voi tilanteesta riippuen poikia työpaikan, kustannussopimuksen, puhujakeikkoja tai asiakkaita.
En itsekään ole tässä suhteessa viaton. Vaikka bloggaaminen on syntynyt tarpeestani muotoilla ajatuksiani sellaisiksi, että joku muukin saisi niistä selvää, ja halusta jakaa mietteitäni muille, jossain viisivuotissuunnitelmassani on silti voida mainostaa blogin kautta vaikka tarot-tulkintoja tai toiveiden mukaan räätälöityjä audiopätkiä. Valtaosa blogeista tosin kuolee ensimmäisen vuoden aikana, ja jos tällekin käy niin, moiselle suunnitelmalle ei ole käyttöä.
Tunnistin haaveilevani kuitenkin jostain, mihin nykypäivänä törmään netissä yhä harvemmin: anonyymiydestä. En yhtään epäile, etteikö joku voisi minut tunnistaa, mutta nimimerkin mahdollistaman alter egon kautta kirjoittaminen tuntuu tuhat kertaa vapaammalta kuin oman nimen tai edes työnimen käyttö.
Minun ei tarvitse miettiä, mitä joku tulevaisuuden mahdollinen työnantajani, proffani tai vaikka asiakkaani miettii kirjoituksistani. Minun ei tarvitse kirjoittaa kaikkea täydellisen siloitelluksi ja helposti pureskeltavaksi. Saan sen sijaan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka minua kulloinkin kiinnostavat, juuri sen verran kuin vartissa ehdin. Jos joutuisin miettimään brändiäni ja myyvyyttäni, en takuulla uskaltaisi julkaista mitään näin nopeasti kirjoitettua.
Toisaalta brändi on paljon muutakin kuin luettelemiani asioita. Kuten Maija Vilkkumaa laulaa, jokaisel on brändi. Yhtä lailla kurtisaani on brändi, jonkinlainen versio minusta ja ajatuksistani. Halusin tai en, saatan brändäytyä esimerkiksi nopeaksi kirjoittajaksi, kiinnostavaksi ajattelijaksi tai ahneeksi portoksi, eikä tämä edes ole sataprosenttisesti minun käsissäni.
On kiinnostavaa nähdä, muuttaako tämä jossain vaiheessa suhtautumistani blogiin kirjoittamiseen. Toistaiseksi on ollut leppoisaa kirjoitella mistä tykkäänkään, mutta on hyvin mahdollista, että jossain kohtaa alan miettiä syvemmin, sopiiko jokin teksti blogini ääneen tai brändiin. Yleisöllä on varmasti myös olennainen vaikutus tähän. Tuntui oudolta kuulla, kun ensimmäinen kaveri kertoi lukeneensa blogia. Se tarkoitti, että en enää voinut sanoa itselleni, että ihan sama, ei näitä kukaan lue. Ainakin yksi lukee!
Se tie on oikee jos se tukee sun strategiaa (Maijan biisistä). Raskasta pessimismiä vai nykyajan realismia?
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Rituaalien voima
”Maistuisiko kuppi teetä?”
Vierailin ensimmäistä kertaa Ritualsin myymälässä, kun etsin itselleni työkalupakiksi sopivaa meikkilaukkua. En ehtinyt kauaa kierrellä, kun takanani jo oli nainen tyylikkäässä univormussa ja kaikkinensa huolitellussa lookissa tarjoamassa minikokoisesta pahvimukista lämmintä teetä. Nyt on suuren maailman menoa, pohdin aivan maistuvaa teetä hörppiessäni.
En löytänyt etsimääni, mutta se ei jäänyt kiinni ainakaan asiakaspalvelun laadusta. Tuntui hassulta saada suomeksi, Suomessa, jotenkin niin formaalia palvelua, mutta olihan se samalla viehättävää.
Kosmetiikkaan ja erityisesti tuoksuihin erikoistunut Rituals pyrkii brändillään korostamaan yksityiskohtien, pienten hetkien ja rituaalien merkitystä. Hiukan sama fiilis oli luksuksellisessa kynttiläkaupassa, johon jollain reissullani eksyin. Mihin tarvitsen 30 euron tuoksukynttilää? Tuskin mihinkään, mutta luulisi, että joka kerta sen sytyttäessä tulisi aivan erityisen luksuksellinen fiilis.
Tuoksukynttilä jäi kauppaan, mutta rituaalien merkitys on jäänyt kiehtomaan. Olen itse etsinyt samaa fiilistä arkeeni muun muassa teen kautta. Kotona ollessani juon käytännössä aina hyvää, teehen erikoistuneesta liikkeestä ostettua irtoteetä. Jos siitä tulee erityinen olo ja hyvä mieli, miksi tuhlaisin aikaani perus-Liptoniin? Kyseessä joka tapauksessa on tuote, jota ilman pystyisi elämään, joten nautiskeluhetkiin voi yhtä hyvin panostaa.
Arjen rituaaleissa on sama fiilis kuin japanilaisia arjen käyttöesineitä käsittelevässä kirjassa, josta puhuin aiemmassa postauksessa. Jotain näennäisen arkista ja yksinkertaista tehdään tavalla, joka nostaa sen tavallisesta poikkeavaksi iloksi. Oli kyseessä sitten laadukas tee, hyväntuoksuinen kynttilä tai tiistaina töihin ehosteeksi valittu lempihuulipuna, yksityiskohtien merkitystä ei kannata vähätellä.
Jopa sinänsä tympeät jutut voivat tuoda rituaalinomaista iloa. En varsinaisesti nauti hampaiden lankaamisesta, mutta teen sen silti joka päivä. Niin hassua kuin se ehkä onkin, tunnen iloa ja kiitollisuutta siitä, että toteutan päivittäin epämiellyttävän mutta itselleni hyväksi olevan rutiinin.
Viime aikoina olen huomannut olevani selkeästi viehättyneempi kauniista asioista ja hyvistä tuoksuista kuin olen aiemmin olettanut olevani. Se on saanut satsaamaan paitsi teehen, myös yhteen kivaan hajuveteen. Sitä ei voi käyttää töissä eikä oikein arjessa muutenkaan, mutta niinä kertoina, kun sipaisen sitä ranteeseeni, luotan, että päivästäni tulee aivan erityisen hyvä.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Päättäväinen tyytyväisyys
Sijoitusvaikuttaja Merja Mähkä oli sunnuntaina 8.3. Huomenta Suomessa puhumassa naisista, rahasta ja sijoittamisesta. En katsonut haastattelua, mutta viehdyin Merjan Instagramissa esiin nostamaan pätkään haastattelusta. Siinä hän kertoo isoäidistään, joka suhtautui päättäväisen tyytyväisesti kaikkeen, mitä hänellä oli. Mummolla oli maailman paras talo, maailman parhaat kattilat ja vielä maailman parhaat sukulaisetkin.
Päättäväinen tyytyväisyys on käsite, jonka haluaisin laajemminkin lanseerata kuvaamaan elämään suhtautumista. Tyytyväisyyteen opettelu on valtavan tärkeää sekä taloudellisen riippumattomuuden tavoittelun että ihan yleisen hyvinvoinnin näkökulmasta.
Puhun nimenomaan tyytyväisyyteen opettelusta, sillä suurelta osin kyse on juuri siitä. Tietenkin monella on tilanteita, joihin ei yksinkertaisesti kannata olla tyytyväinen: jos puoliso on väkivaltainen, työnantaja lakkaa maksamasta palkkaa ja vessanpönttö sylkee kaiken sinne koskaan päätyneen ulos, positiivisen kautta ajatteleminen ei tilannetta pelasta.
Useimmilla meistä suuri osa asioista on kuitenkin vähintään ihan hyvin. Jos sinulla on asunto, nettiyhteys, suhteellisen säännölliset ja perustarpeesi täyttävät tulot sekä ainakin pari ystävää, se on jo oikeasti aika paljon.
Vaikka kaikki ei olisi optimaalisesti, päättäväinen tyytyväisyys voi auttaa tunnistamaan, mitkä asiat ovat hyvin. Se vapauttaa kaistaa sille, että ongelmiinkin pystyy löytämään ratkaisuja.
Tyytyväisyys ei ole helppo laji, vaikka kuinka päättäisi olla siinä hyvä. Sen opettelu vie aikaa. Jos pystyy samalla opettelemaan tunnistamaan, miten oma toiminta vaikuttaa asioihin, ollaan jo pitkällä.
Sijoittaminen herättää monissa suuria tunteita. Miten edes voi väittää olevansa tyytyväinen, jos kerran koko ajan pitää saada lisää rahaa? Samaa voisi kysyä heiltä, jotka aina rahaa saadessaan pistävät kaiken palamaan. Lopputulos? Rahaa on saatava lisää.
Taloudellisen riippumattomuuden tavoittelussa tyytyväisyys on tärkeää nimenomaan siksi, että on hyvä oppia tunnistamaan, mikä on oikeasti tärkeää. Minulle tärkeää on läheisten kanssa ja harrastusten parissa vietetty aika, nyt ja tulevaisuudessa. En voi grindata nyt päättömästi ja käyttää kaikkea aikaani rahan tekemiseen, koska se ei ole prioriteettini.
Toisaalta minun kannattaa suhtautua kuluttamiseen maltillisesti, jotta minun ei tarvitse käyttää kaikkea aikaani uuden rahan hankkimiseen. Kun osa tuloista jää säästöön ja pystyn sijoittamaan sen, tiedän, että tulevaisuudessa minun tarvitsee käyttää entistä vähemmän aikaa rahan keräämiseen.
Näin voin keskittyä siihen, mikä on oikeasti tärkeää.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Töistä ja toteutuneista unelmista
Olen viime aikoina inspiroitunut liikutukseen asti käydessäni kahviloissa, konserteissa tai museoissa. Miten älyttömän hienoa on päästä jonkun toisen toteutuneeseen unelmaan!
Teehuone, joka tarjoilee erityisen hyvää matchaa ja vaihtuvia pikku herkkuja. Joku on todennut, että tuollaisen minä haluan perustaa. Hiiteen palkkaduunit, minä haluan tarjota ihmisille kiireettömiä hetkiä arjen keskellä. Paikan, jossa ihastella tuoreita tulppaaneita ja juoda vaikka joka päivä kupposen eri teetä.
Taidenäyttely, jossa taiteilija toteaa vain olleensa aina utelias maailmasta ja löytäneensä sitä kautta kerta toisensa jälkeen inspiroiviin tilanteisiin. Miten valtavasti työtä oman ammattitaidon kehittäminen on vaatinut: vuosikymmenten testailua, eteenpäin yrittämistä ja milloin opiskelupaikasta, milloin edes pikkuisesta apurahasta haaveilua.
Konsertti, jossa esitetään teos, jota joku on säveltänyt parhaassa tapauksessa vuosikaudet. Esiintyjinä ihmisiä, jotka ovat nähneet aivan järjettömän paljon vaivaa oppiakseen instrumenttinsa ja päästäkseen esiintymään juuri siihen saliin juuri sinä päivänä.
Matkan varrella tulee varmasti epäilleeksi itseään kerta toisensa jälkeen. Tuleeko tästä ikinä mitään? Pääsenkö ikinä sinne, minne haluaisin? Tiedänkö edes, mihin olen menossa? Maailma on täynnä taitavia ihmisiä, joilla on paljon enemmän osaamista kuin minulla. Miksi minä?
Eräs viimeaikaisista kirjaihastuksistani esittelee utsuwaa, japanilaisia jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja käsitöitä. Siinä kerrotaan naisesta, jonka nimen unohdan harmikseni joka kerta, mutta joka opiskeli yliopistossa kankaiden painantaa. Tultuaan äidiksi hän ryhtyi pohtimaan uudelleen suhdettaan töihin ja päätti keskittyä siihen osaan kankaanpainantaa, josta piti eniten: paperin leikkaamiseen. Nykyään hän valmistaa paperista äärimmäisen koristeellisia esineitä. En edes muista, mitä varten, olen niin riemuissani siitä, että noin voi tehdä.
Japanin työkulttuurissa on varmasti valtavasti ongelmakohtia, joista en edes tiedä. Oletukseni on, että hyvin moni uupuu työkuormansa alle, samalla kun omia tunteita ei ole sopivaa esittää. En silti voi olla ihastumatta tarinoihin ihmisistä, jotka ovat treenanneet pelkkää sushiriisin käsittelyä kymmenen vuotta ennen kuin ovat olleet valmiit siirtymään kalojen pariin – vain saavuttaakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen työssä, jolla nähdään valtava merkitys.
Tuntuu, että liian usein arki ohjaa meidät grindaamaan ihan vain rahan takia. En ajattele, että nimenomaan työstä on pakko saada valtavia merkityksellisyyskiksejä. En silti voi olla miettimättä, miten lempeää olisi, jos useampi meistä tekisi töitä ensisijaisesti siksi, että kokee ne tärkeiksi, ei pakosta.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Näin toimin pörssiromahduksessa
Pörssissä on riittänyt viime aikoina sotien vuoksi ihmeteltävää. Salkkuni arvosta on sulanut kuukaudessa noin 4 000 euroa eli 8 prosenttia. Jos tarvitsisin rahoja juuri nyt, voisi hikoiluttaa, mutta tosiasiassa näen vain lähenevät oston paikat.
Pitkäjänteisessä sijoittamisessa on tärkeää, että strategiaansa ei muuta jokaisessa pikku notkahduksessa, joita pörssissä sattuu. Pörssiromahduksen ajoittaminen ei oikeastaan kannata, sillä epäonnistumisen todennäköisyydet ovat niin suuret. Muistan Esa Juntusen Viisas sijoittaja -kirjoittajasta sitaatin, joka taisi olla Warren Buffetilta:
On kahdenlaisia sijoittajia. Heitä, jotka tietävät, että eivät osaa ajoittaa pörssiä, ja heitä, jotka eivät tiedä.
… ja siitä huolimatta höpötän tässä tekstissä nimenomaan pörssin liikkeiden ajoittamisesta.
Jos olisin puhtaan rationaalinen ja passiivinen sijoittaja, minulla olisi huomattavasti nykyistä vähemmän rahaa säästö- ja käyttötileillä. Laittaisin pörssiin joka kuukausi kaikki rahat, jotka jäävät yli 6–12 kuukauden puskuristani.
Sen sijaan puskurini on paisunut aivan ylimittaiseksi, koska odotan sopivaa ajankohtaa laittaa pörssiin nykyistä enemmän rahaa. Syy on yksinkertainen: olen ihminen. Ajatus siitä, että sijoitan tällä hetkellä 1700 euroa kuussa ja että aion jatkaa sitä vähintään 1,5 vuotta (josta n. tonni omaa rahaa ja loput opintolainaa), tuntuu jo niin älyttömältä, että en tiedä, miten päin olla. En yksinkertaisesti pysty käsittämään ajatusta, että sijoittaisin 2000 euroa kuussa, joten en sitä toistaiseksi ole tehnyt.
Pian voisi kuitenkin olla aika. Tässä hahmotelma siitä, miten toimin kurssien dropatessa.
Sijoitettavanani on pörssiromahdusta varten noin 20 000 – 25 000 euroa, lähitulevaisuuden työtilanteesta ja omien hermojeni kestävyydestä riippuen.
Jos salkkuni arvo laskee ATH:sta (all time highsta, kaikkein korkeimmasta kohdastaan) 10 %, nostan kuukausittaisen sijoitussumman 2000 euroon.
Jos salkkuni arvo tippuu 25 % ATH:sta, nostan kuukausittaisen sijoitussumman 2500–3000 euroon. Jatkan tätä niin kauan kuin pystyn tai tuntuu järkevältä.
Jos salkkuni arvo tippuu 40 % ATH:sta, teen todella ison oston yhdessä tai parissa erässä, 10 000 – 15 000 euroa.
Fakta on, että jossain kohtaa kurssit tippuvat. Eri asia, milloin ja paljonko.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
ToDon’t: Ratkaisu ajan rajallisuuteen
Mitä jos ratkaisu ajan riittämättömyyteen ei olisikaan tehdä loputtomia to do -listoja, vaan karsia valtaosa listan asioista alun alkaenkin pois?
Olen lukenut useita self help -kirjoja, jotka pyrkivät ratkaisemaan muun muassa ajanhallintaan ja tuottavuuteen liittyviä haasteita. Tänä vuonna löysin pitkästä aikaa kirjan, josta innostuin.
Kyseessä on hollantilaisen Donald Roosin kirja Don’t Read This Book – Time Management for Creative People. Sen pääteesinä on, että luovilla ihmisillä on enemmän ideoita kuin aikaa niiden toteuttamiseen, ja ratkaisu ongelmaan on päättää toteuttaa vain paras osa ideoista.
Menetelmässään Roos laatii to do -listojen sijaan to don’t -listoja. Hän listaa ideansa to don’t -listaan vailla aikomustakaan välttämättä toteuttaa niitä. To do -listalla saa olla korkeintaan kolme asiaa kerrallaan. Kun yksi tulee valmiiksi, to don’t -listalta voi katsoa sopivan korvaajan.
Käytännössä kirja käsittelee priorisointia.
Nautin erityisesti kohdasta, jossa Roos kertoo pyytäneensä suunnittelijaystävältään apua nettisivujen laatimiseen. Roosin ongelma oli, että hänen tulonsa tulivat hyvin eri asioista kuin mitä hän oikeastaan halusi tehdä. Nettisivuille olisi siis pitänyt saada sekä asiat, joita häneltä ostetaan, että asiat, joita hän haluaisi tehdä.
Suunnittelijaystävän vastaus oli mahtava. Helppoa. Laittaisin sivustolle ne asiat, joita haluan tehdä, ja jättäisin loput pois. Roosin oma tiivistelmä ratkaisusta: On ihan ok tehdä rahan vuoksi asioita, joista ei ole innoissaan, mutta ei niitä silti tarvitse mainostaa.
Ajatus tuntuu yksinkertaisuudessaan mullistavalta, kun olen pohtinut seksityön ja kurtisaaniuden asemaa urapaletissani. En ole erityisen innoissani palkkatöistäni, mutta on silti ihan ok tehdä niitä rahan takia. Ei sitä varten kannata kuitenkaan brändäytyä.
Kurtisaani-blogi on syntynyt haaveesta kirjoittaa 2010-luvun blogiskenen hengessä semianonyymiä lifestyle-sälää. Sellainen on hyvin kaukana siitä, mitä bisneksen brändääminen vaatisi, ja se tuntuu ihanalta.
Roos neuvoo kirjassaan pohtimaan kolme asiaa, joita (työ)elämässään kaikkein mieluiten tekisi. Roos on varmasti oikeassa siinä, että luovien ihmisten voi olla hankala erotella työtä täysin vapaa-ajastaan, harrastuksistaan ja yleisesti elämästään, siksi työ suluissa.
Omat kolme asiaani olisivat todennäköisesti seuraavat:
- Erotiikka
- Luova touhuaminen
- Vapaaherruus
Jos näistä tekisi osittain limittyvät ympyrät, keskikohdan voisi nähdäkseni tiivistää kurtisaaniuteen.
Erotiikkaan lasken luonnollisesti seksityön ja siihen liittyvät aspektit kuten tantran ja shibarin. Molemmat tosin ovat myös luovaa touhuamista, ja tarvitseepa luovuutta myös erilaisia eroottisia fantasioita toteuttaessaan.
Luovaa touhuamista on tietenkin kirjoittaminen. Uskon, että tulevaisuuden työelämäni voisi kuitenkin sisältää monen muunkinlaista luovaa touhuamista, kuten tarottulkintojen tekemistä tai vaikka meditatiivisia musiikkihoitoja.
Vapaaherruuteen yhdistän sijoittamisen. Termi on kurtisaaniuden tapaan osin vitsi, mutta onhan sijoitusten tuotoilla elely nyt melkoisen vapaaherraisaa. Tulevaisuudessa tavoittelenkin, että sijoittaminen on yksi tulonlähteeni muiden joukossa ja turva, jonka varaan voin tarvittaessa jättäytyä vaikka kokonaan.
Kurtisaanius sitten taas edustaa näitä kaikkia. Erotiikkaa, luovuutta ja vapautta. Tätä Roos kuvaa kirjassaan kaiken kattavaksi hashtagiksi, joka auttaa tulevaisuuden ratkaisuissa: voin aina kysyä, mitä kurtisaani tekisi, sopiiko tietty valinta hashtagiini. En tosin oikeasti aio tehdä kurtisaanista sometägiä, mutta ajatus inspiroi joka tapauksessa.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Kuvan askarteluun meni toinen vartti.
-
Mitä tekisin, jos ei olisi pakko tehdä mitään?
Olen aina ollut innokas (joskaan en erityisen eksakti) numerotouhuaja, ja taloudellisen riippumattomuuden tavoittelussa puuhaan mielelläni erilaisia skenaarioita, joiden mukaan laskeskelen sijoituksiin laitettavia summia ja tienaustavoitteita.
Taloudellisen riippumattomuuden tavoittelussa vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin pohtia, miksi koko hommaan on ryhtynyt ja mitä tavoitteen saavutettuaan aikoo tehdä. Tuskin kenenkään tavoite on vain iso kasa rahaa.
Oma tavoitteeni ei ole lopettaa pysyvästi kaikkea sellaista toimintaa, josta voi saada rahaa. Samalla haluaisin, että minulla olisi vapaus käyttää nykyistä merkittävästi suurempi osa ajastani asioihin, joilla ei ole taloudellista merkitystä.
Haluaisin kirjoittaa kirjoja ilman painetta apurahoista tai myyntimenestyksestä. Haluaisin tehdä joka viikko retken jonnekin lähiseudulle, kivaan luontokohteeseen tai vaikka museoon.
Haluaisin kävellä pitkiä kävelylenkkejä, käydä useita kertoja viikossa kirjastossa, nauttia kotikaupunkini maksuttomista harrastusmahdollisuuksista kuten kirjastojen lukupiireistä ja taiteilijatapaamisista, ja tehdä nykyistä enemmän vapaaehtoistöitä itselleni tärkeissä järjestöissä.
Haluaisin opetella laittamaan hyvää ruokaa, lukea ja kuunnella paljon kirjoja ja uida ainakin kylmällä vuodenajalla joka viikko luonnonvesissä. Haluaisin tietenkin tehdä monia näistä asioista rakkaideni kanssa.
Harva unelmaelämäni asioista vaatii hirveästi rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän. Lisäksi unelmaelämäni vaatii sosiaalisten suhteiden vaalimista sekä sitä, että olisin ainakin kohtalaisen terve. Näiden vuoksi minun kannattaakin nähdä vaivaa jo nyt, eikä vain painaa tukka putkella kohti jotain rahasummaa.
Ylipäätään on turha olettaa, että elämä mullistuisi totaalisesti siinä kohtaa, kun tilillä on 300 000 tai 400 000 euroa. Todellisuudessa minun kannattaa jo nyt ottaa unelmaelämäni osasia osaksi arkea: kävellä sen sijaan että kulkisin bussilla, käydä talviuimassa aina kun ehdin, tehdä vapaaehtoistöitä kaiken muun ohessa ja ottaa edes välillä reilusti aikaa luovalle kirjoittamiselle. Jos listaamani asiat ovat sellaisia, joita oikeasti haluan tehdä elämässä, olisi tosi ankeaa, jos niihin ei olisi aikaa vielä yli vuosikymmeneen.
Ihanien asioiden tekeminen ei välttämättä vaadi paljon rahaa. Uskon kuitenkin, että jos rahasta ei tarvitse välittää, monista asioista pystyy nauttimaan ihan eri tavalla.
-
Uutiskatsaus 22.3.: Syrjintää lasten discossa, kääntäjä kyllästyi tekoälyyn, toimeentulotuelta työttömäksi
Kokeilen tänään jotain uutta. Kirjoitan kolme viiden minuutin tekstiä, joissa kommentoin tänään lukemiani uutisia. Näin lyhyissä teksteissä toivon lukijalta erityistä lempeyttä: viidessä minuutissa ei yksinkertaisesti ehdi selittää kaikkea juurta jaksain. Toivon kuitenkin, että omien ajatusteni jakamisen lisäksi voisin vinkata kiinnostavista artikkeleista!
Lasten discoon myytiin VIP-lippuja
Yle 21.3.2026: Asta Lepän kolumni: Tarvitseeko lapsi VIP-lipun tullakseen onnelliseksi?
Mistä on kyse? Asta Leppä kritisoi koulua, jonka discossa oli myynnissä tavallisia lippuja sekä kalliimpia VIP-lippuja, joilla pääsi nauttimaan paremmasta ohjelmasta. Leppä kysyy, miksi eriarvoisuus tuodaan lasten juhlaan.
Ajatuksiani: Pidin kolumnista todella paljon. Hintadiskriminaatio sinänsä ei ole perseestä (esimerkiksi se voi olla hyvä, että lapset, työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset pääsevät uimahalliin muita edullisemmin, vaikka onkin hintasyrjintää), mutta olen täysin samaa mieltä siitä, että “luksusversioiden” tuominen osaksi lasten discoa on yksinkertaisesti tarpeetonta. Mitä sellaista VIP-lipulla voi saada, mikä kompensoi pahan mielen aiheuttamisen niille, joilla ei ole lippuun varaa? Tai siis, mitä ihmettä lasten discojen luksusversioissa edes tapahtuu? Paremmat limbokisat?
Kolumni sai myös miettimään, mihin itse asetuin oman koululuokkani hierarkiassa. Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt eläneeni varsin keskiluokkaisen lapsuuden, ja hahmotin tuloeroja ensimmäisen kerran varhaisteininä. Jos olisin elänyt rahallisesti köyhemmän tai rikkaamman lapsuuden, olisinko herännyt tuloeroihin jo aiemmin?
Tekoäly vie työpaikat
Yle 22.3.2026: Tekoäly pakotti kääntäjän vaihtamaan alaa: ”Sitä työtä ei enää ole” – jopa 80 prosenttia asiantuntijatyöstä voi muuttua
Mistä on kyse: Jutussa haastatellaan käännösalan konkaria sekä muita tekoälyä kommentoivia asiantuntijoita. Arvio on, että tekoäly tulee viemään valtaosan nykyisistä toimistotöistä parissa vuodessa. Haastateltu kääntäjä Outi Könni vaihtaa alaa, koska tekoälypohjaiset käännökset ovat toisaalta vieneet työtarjouksia ja toisaalta lisänneet painetta myydä käännöksiään pilkkahintaan.
Sitaatti: “Kirjailijoiden, graafikoiden ja jopa elokuvantekijöiden ekosysteemi tulee katoamaan. Ratkaisevaa on, miten ihmiset pystyvät varmistamaan oman osaamisensa ja pysymään mukana kehityksessä”, tekoälystä kirjoittava tietokirjailija ja yrittäjä Timo Savolainen sanoo.
Ajatuksiani: Minusta on kivaa, että kääntäjä Outi Könni toteaa, että yksi syy alanvaihtoon on se, että käännöksistä ei enää makseta järkeviä summia. Ei ole kivaa, että asia on näin, mutta tämä selkeyttää huomiota, joka tekoälystä puhuttaessa usein tuntuu jäävän pois. Sen lisäksi, että tekoäly oikeasti vähentää työpaikkojen määrää tietyillä aloilla, moni ammattilainen myös kieltäytyy työskentelemästä tekoälyvetoisen maailman määräämillä uusilla työehdoilla.
Sijoittajana tuntuu oudolta, että moni rahasto, johon sijoitan, kohoaa nyt pitkälti tekoälybuumin ansiosta, samalla kun arjessa tekoälyn konsepti vituttaa enenevissä määrin.
Siihen en usko, että esimerkiksi kirjailijat katoaisivat maailmasta. Ihmisellä on takuulla jatkossakin tarve jakaa ajatuksiaan ja tulla kuulluksi. Todennäköisesti taiteellinen työskentely on kuitenkin jatkossa entistä hankalampaa, jos ei pysty elättämään itseään jollain muulla keinolla.
Toimeentulotuen uudistuksen ongelmat
Yle 22.3.2026: Uudistus toi työkkäriin uuden asiakaskunnan – virkailijat joutuvat jopa pohtimaan oikeustoimikelpoisuutta
Mistä on kyse? Tukijärjestelmää uudistettiin niin, että nyt kaikki, joiden työkykyä ei ole todettu alentuneeksi, joutuvat ilmoittautumaan työttömiksi työnhakijoiksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat ennen saaneet toimeentulotukea, mutta nyt heidän pitää hakea töitä. Kustannukset valuvat valtiolta kunnille, eivätkä ihmiset saa tarvitsemaansa apua. Työnhakijoina on nyt jopa ihmisiä, joita työllisyyspalvelut eivät pidä oikeustoimikelpoisina.
Ajatuksiani: Juttu saa minut jälleen suuttumaan siitä, miten uskomattoman huono järjestelmä toimeentulotuki on. Miten ihmeessä sieltä on tarkoitus saada itsensä pois, kun minkäänlaista omaisuutta ei saa olla? Monelle ainoat vaihtoehdot ovat käytännössä saada kokopäivätyö tai päästä eläkkeelle. Oletan, että jutussa oikeustoimikelvottomina pidetään ihmisiä, joilla on esimerkiksi pitkään kestänyt päihderiippuvuus tai niin heikko lukutaito, että työllistyminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Varmasti hakijoiden joukossa on nyt myös yhä enemmän heitä, joiden terveys vaatisi sairaseläkkeelle pääsyn, mutta Kela ei siihen syystä tai toisesta suostu.
Kommentti pikateksteistä:
Tämä oli hengästyttävää mutta hauskaa! Olisin mielelläni kirjoittanut jokaisesta tekstistä kymmenenkin minuuttia, tai ainakin säästänyt koko viisiminuuttisen omien ajatusteni jakamiseen. Silloin kynnys kirjoittamisen aloittamiseen olisi kuitenkin saattanut olla korkeampi. Yllätyksettömästi kaikki jutut liittyivät rahaan tai työelämään, mutta uskon, että jonain toisena päivänä tarttuisin joihinkin muihin artikkeleihin.
Oli myös kivaa lukea uutisia. En harrasta sitä joka päivä, sillä tunnistan uutisten lukemisen aiheuttavan itsessäni liikaa ahdistusta asioista, joita en voi korjata. Haluan kuitenkin pysyä ajan tasalla yhteiskunnallisesta keskustelusta ja nautin hyvien esseiden ja kolumnien lukemisesta.
Vaikka minulle ei tulekaan fyysistä sanomalehteä, voisin suhtautua uutisten lukemiseen samalla tyylillä kuin vain viikonloppuisin tilattavaan lehteen. Lauantaina tai sunnuntaina voin ottaa keskittyneemmän hetken uutisotsikoiden lukemiseen, tarttua muutamaan ja kirjoittaa niistä pienet pätkät.
-
Mentorit: Keitä ihailen?
Olen oppinut valtavasti ihmisiltä, jotka ovat jo saavuttaneet jotain, mistä itse haaveilen. Etäisemmistä esikuvista on ollut apua etenkin silloin, kun malleja ei ole löytynyt oman arjen piiristä. Olen esimerkiksi lähipiirini ainoa edes näin pitkälle edennyt sijoittaja, joten olen joutunut etsimään esimerkkini omaa elinpiiriäni kauempaa. Se on onneksi nykyaikana hillittömän helppoa.
Ensimmäinen somemaailman henkilö, jonka nostaisin esikuvieni tai mentorieni tasolle, on minimalisti ja nykyään sijoitustensa tuloilla elävä Virve Fredman. Olen seurannut Virveä tyyliin 12-vuotiaasta saakka, kun hän kirjoitti kosmetiikkaa ja tavarasuhdetta käsittelevää Ostolakossa-blogiaan. Virven unelmana oli, että hänen koko omaisuutensa mahtuisi joskus kahteen matkalaukkuun. Ehkä kymmenen vuotta myöhemmin hän innostui sijoittamisesta. Viimeiset vuodet hän on kiertänyt säästöjensä turvin Kaakkois-Aasiassa. Hänen omaisuutensa mahtuu käsimatkatavaroihin, ja tänä vuonna hän on ryhtynyt nostamaan sijoitustensa tuloja elämisensä rahoittamiseksi.
En ole koskaan puhunut Virven kanssa, mutta hänen tekstinsä ja ajatuksensa ovat vaikuttaneet valtavasti siihen, miten suhtaudun muun muassa tavaraan, rahaan ja työelämään. Nykyään hän on pääasiallinen syy, miksi yhä jaksan notkua Instagramissa. Olen kuitenkin tehnyt itsekseni hiljaista luopumistyötä, sillä motivaationi somen käytön vähentämiseen tai jopa lopettamiseen alkaa olla isompi kuin haluni seurata Virven elämän uusia käänteitä. Hän on joka tapauksessa ihminen, joka on saavuttanut tavoitteita, joita kohti hän on kulkenut pitkäjänteisesti. On ollut valtavan arvokasta päästä seuraamaan sivusta tuota matkaa.
Hieman tuoreempi mutta seurantalistoillani jo ainakin viisi vuotta pyörinyt esikuva on sijoituskirjailija Esa Juntunen eli mies Omavaraisuushaaste-blogin takana. Esa tavoittelee taloudellista riippumattomuutta jokseenkin eri tavalla ja tasolla kuin minä, mutta hänen intonsa kirjoittaa talousaiheista vuodesta toiseen on valloittavaa. Luonnollisesti olen myös oppinut hänen teksteistään valtavasti sijoittamisesta ja taloudellisesta riippumattomuudesta. Ihailen myös sitä, että hän haluaa jakaa osaamistaan ilmaiseksi.
Sijoittamisen lisäksi olen oppinut esimerkiksi seksityöstä valtavasti ihailun kautta. Pakkauslistassakin mainitsemani seksityöntekijä ja kirjailija Lola Davina on toiminut tekstiensä kautta minulle merkittävänä mentorina. Tuskin muuten lukisin hänen kirjojaan uudestaan ja uudestaan vuosi toisensa jälkeen. Löysin hänen Thriving in Sex Work -kirjansa muistaakseni vuonna 2022, ja se on ollut raamattuni siitä lähtien.
Kirjoittamisen osalta esikuvani on ehdottomasti kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen. Olen käynyt hänen kirjoituskursseillaan ja inspiroitunut kerta toisensa jälkeen paitsi kirjoittamisesta ja omista teksteistäni, myös hänen valtavasta intohimostaan aihetta kohtaan. Hän on tehnyt mielettömän suuren työn opettaessaan kirjoittamista vuodesta toiseen, ja hänen pyyteetön halunsa auttaa muita inspiroi minua valtavasti.
Oletko itse tullut miettineeksi, keitä ovat omat mentorisi? Tunnetko heidät henkilökohtaisesti, vai löytyvätkö he jostain kauempaa?
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Ajatuksia 15 minuutin kirjoitushaasteesta
Olen nyt kirjoittanut viikon edestä blogipostauksia vartin haasteen inspiroimana. Tehtävänanto on yksinkertainen: Ajastimeen 15 minuuttia, ja sen aikana pitää syntyä valmis blogiteksti. Jos ei synny, julkaisen keskeneräisen.
Tähän mennessä olen ilahtunut huomatessani, miten paljon haaste keventää kirjoittamista. Vartissa tulee valmista, eli hommaan ei tarvitse varata kahta tuntia. Tuntuu motivoivalta nähdä, että oikeasti saa kokonaisia tekstejä taiottua hyvin rajallisessa ajassa.
Pakkaamista käsittelevä teksti tuntui omasta mielestäni jäävän kesken. Vaikka pääsin pakkauslistani loppuun, olisin halunnut tehdä tekstiin vielä jonkinlaisen yhteenvedon. Toisaalta pakkaaminen on niin kiva aihe, että kirjoitan siitä mielelläni lisääkin tekstejä. Miksi kaikki pitäisi saada käsitellyksi kerralla?
Sen verran olen luistanut itse asettamistani rajoista, että ajastimen jälkeen olen saanut tarkistaa faktoja, joita en kirjoitusaikana ehtinyt. Esimerkiksi sijoitussuunnitelmaani käsittelevästä artikkelista varmistin kirjoitusrupeaman jälkeen, että muistin kuukausittaiset sijoitussummat oikein.
En halua sukeltaa liian syvälle taustatutkimuksen ja faktojen tarkastelun maailmaan, sillä yksi pointti on luottaa, että oikeasti tiedän, mistä puhun. En kuitenkaan halua jättää teksteihini ilmiselviä asiavirheitä, joten sallin itselleni kevyen editointikierroksen.
Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, olisin pystynyt kirjoittamaan syvällisemmin esimerkiksi Helsingin Sanomien julkaisemasta miljonääri Vesa Puttosen haastattelusta. Nyt jutun referointi jäi kevyeksi ja käytin rajallisen aikani ennemmin omien kulutustottumusteni ihmettelyyn. Toisaalta: jos minulla olisi ollut loputtomasti aikaa, olisinko kirjoittanut aiheesta minkäänlaista artikkelia valmiiksi asti?
Todennäköisesti tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan myös hitaampia ja pidempiä artikkeleita. Tällä hetkellä tuntuu mielekkäältä pakertaa vartin tekstejä päivittäin julkaistavaksi, mutta esimerkiksi kirja-arvioiden tekeminen vaatisi selkeästi syvempää keskittymistä kuin mihin vartissa kykenee.
En laske vartin kirjoitusaikaan mukaan niitä paria minuuttia, jotka käytän siirtääkseni tekstin kirjoitussovelluksesta tähän blogiin. Jos mukana on linkkejä, aikaa menee vielä hiukan lisää.
Kaiken kaikkiaan olen yllättynyt iloisesti siitä, miten hauskaa vartin tekstien tuottaminen on. Olen ilahtunut huomatessani, miten eheää tekstiä pystyn tuottamaan aikarajasta huolimatta. Välillä arjessa tuntuu, että kaikki ajatukset jäävät jotenkin epätyydyttävästi kesken, mutta nämä tekstiharjoitukset osoittavat, että pystyn taikomaan ajatuksiani ihan riittävän valmiiseen muotoon epäilyksistä huolimatta.
Olen myös ilahtunut siitä, miten paljon pystyn kirjoittamaan vartissa. Tässä kohtaa aikaa on mennyt 11 minuuttia, ja olen kirjoittanut liki 1,5 liuskaa!
Moni haaveilee kirjoittamisesta, mutta homma jää arjen jalkoihin. Toivoisin, että pystyisin omalla esimerkilläni kannustamaan kirjoittamaan edes vähän, vaikka ei uskoisi, että ehtii ollenkaan.
Pohdin nopeasti tuotettujen tekstien suhdetta kiireiseen nykyaikaan. Yhä harvemmalla on keskittymistä edes minuutin mittaiseen instavideoon, pitkistä blogiteksteistä, lehtiartikkeleista saati kirjoista puhumattakaan. Samalla tekoäly leipoo yhä enemmän höttöä, joka vähitellen täyttää koko netin.
Miten omat pika-ajatelmani asettuvat tähän todellisuuteen? Uskon, että tässä on jälleen aihe, jota tulen pohtimaan tulevaisuudessa toistuvasti. Haluan kuitenkin luottaa, että ihmisen alusta loppuun tekemillä teksteillä ja ajatustyöllä on tulevaisuudessakin arvo. Ainakin voin itse arvostaa oman työni jälkeä.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.