Tylsyydestä

Kun poistuin Instagramista, oli helppo tunnistaa, mikä päätöksessä oli vaikeinta: kaikki muut jäivät sinne. Harva edes huomaa, että minä puutun joukosta.

Muut jatkavat ajan viettämistä, sosiaalistelua ja elämänsä esittelyä Instassa. Minä missaan saukkovideot, elämänviisaudet ja monien kavereiden kuulumiset. En pysty rakentamaan somebrändiä, koska en ole rakentamassa brändiäni. Mikä pahinta, nyt minulla on kaikki tämä aika, joka ei yhtäkkiä kulukaan Instagramiin.

Juuri sama ongelma on läsnä tylsyyden sietämisessä. Vaatisi (minulta) aika paljon elää joka päivä valtaosin samalla kaavalla, enimmäkseen itsekseen, hampaita langaten, lenkkeillen, kirjoitellen ja kirjoja lukien. Vähemmän paikasta toiseen kiiruhtamista ja multitaskaamista.

Pystynkö oikeasti olemaan se tyyppi, joka istuskelee yksin kotona työpöydän ääressä päivät pitkät, ainoana ilonaan hyvä tee ja mahdollisuus kirjoittaa tärkeitä asioita? Toisteisuus sinänsä ei kauhistuta, mutta fomo sitäkin enemmän.

Vaikka minä tekisin mitä, muut jatkavat säntäilyään. Kestäisinkö jäädä siitä paitsi?

Instagramia en ole kaivannut enää pariin kuukauteen. Välillä törmään epäkäytännöllisyyksiin tajutessani, että esimerkiksi jotkin kahvilat ja kulttuuritapahtumat käyttävät pelkästään IG:tä asioista tiedottamiseen. Silti koen, että irtautuminen on ollut vaivan arvoista. Seuraavaksi puhelimestani katoaa Discord, johon olen jossain määrin purkanut IG:n jättämää somenkaipuutani.

Mites sitten muu elämä? Jos olenkin pikkuhiljaa tottunut olemaan välittämättä somefomosta, onnistunko siirtämään saman muihinkin asioihin elämässä? Jos ympärillä jengi grindaa menemään saadakseen feediinsä yhä hienompia työpaikkoja, asuntoja, autoja ja muita, pystynkö elämään omia haavelmiani todeksi?

Oikeasti uskon, että tylsä arki auttaisi valtavasti kirjoittamiseen keskittymisessä. Olen vältellyt tylsyyttä onnistuneesti läpi elämäni, ja kiitos siitä, minulla on valtava kasa tarinoita kerrottavaksi. Kertominen vaatisi kuitenkin loputtoman seikkailun sijaan sitä, että raaskisi istua aloilleen. 

Helpommin sanottu kuin tehty. Ja vaikka luottaisinkin tavoittelevani juuri oikeita asioita, unelmien tavoittelussa on se vittumainen riski, että saattaakin kesken kaiken tajuta tähdänneensä aivan väärään suuntaan.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.