Pärjäisinkö?

Työnhaku on kamalaa, mutta olen nyt kuitenkin pisteessä, jossa annan itselleni luvan mietiskellä, millaista elämä olisi, jos saisin hakemani työpaikan.

Kyseessä on duuni, josta ei varmasti maksettaisi ihmeitä mutta joka tuntuisi todennäköisesti valtavan merkitykselliseltä. Lisäksi oletan, että minulle jäisi nykyistä enemmän aikaa ja energiaa kirjoittamiselle. Olen hirveän innoissani, mutta samalla löydän itseni pohtimasta – vaihteeksi – rahaa.

Jos saisin työn, tekisin jatkossa vähemmän nykyisiä palkkaduunejani. Nykyisistä hommista saan varmasti enemmän palkkaa kuin hakemistani. Pitäisin silti itsestäänselvänä, että saisin duuneistani aivan tarpeeksi rahaa jatkossakin, onhan työpaletissani aikamoinen määrä erilaisia asioita, joista voi saada rahaa.

Silti huomaan, että mietityttää. Varmasti on myös hyvä pohtia etukäteen, miltä rahatilanne potentiaalisesti näyttäisi. En kuitenkaan haluaisi olla se ihminen, joka jää sielun syövään työhön vain rahan takia. Olenko?

Tässä on varmasti myös se jännittävyys, että jos työkuvioissani tapahtuu muutoksia ja tulot tippuvat, joudun ehkä tilanteeseen, jossa a) en voi sijoittaa niin paljon kuin olen ajatellut ja b) joudun ehkä oikeasti elämään sillä tonnilla kuussa, jolla olen koko ajan väittänytkin pärjääväni.

Tonni kuussa sisältää mielikuvan taiteilijaunelmasta, jossa pärjäilen vaatimattomasti ja olen samalla tyytyväinen kaikkeen. Tonni kuussa on myös summa, jolla olen suunnitellut eleleväni sen jälkeen, kun olen saavuttanut sijoitustavoitteeni.

Samalla kun tunnistan edenneeni jo pitkään kohti tilannetta, jossa voin oikeasti sanoa olevani tyytyväinen ja pärjääväni suht vähällä, ajatus muutoksesta on myös pelottava. Selviäisinkö oikeasti ilman fomoa, vertailua ja huolta siitä, mitä muutkin tästä ajattelevat? Etukäteen ei voi tietää.

Unelma-arjessani herään aikaisin, käyn lenkillä, kirjoitan ainakin pari tuntia päivässä ja teen sen verran töitä kuin tarvitsen tullakseni toimeen. Luen paljon kirjoja, juon teetä, meditoin ja mietiskelen. Käyn joka viikko metsäretkellä ja kirjastossa. Unelmassani on vain yksi mutta: suuri osa kuvailemistani asioista vaatii aika paljon tylsyyden sietämistä.

Olen yrittänyt harjoitella tylsyyden sietämistä ja joiltain osin koen onnistuneenikin. Matka totaaliseen zen-tilaan on kuitenkin kesken. Asiaa ei helpota se, että yhteiskuntamme on kokonaisuudessaan tosi huono sietämään tylsyyttä, jolloin ympäriltä on vaikea löytää vertaistukea.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Jatkuu!