Aika

Jostain olen kuullut, että nuorena on aikaa ja terveyttä, mutta ei rahaa. Aikuisena tai keski-ikäisenä on rahaa ja terveyttä, mutta ei aikaa. Vanhana on sitten rahaa ja aikaa, mutta ei terveyttä. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa.

Olen nyt aikuisuudessani siinä pisteessä, että tiedän, miten rahaa tehdään, ja olen onnistunut keräämään sitä säästöön summan, joka tarvittaessa kannattelisi useamman vuodenkin. Ilokseni olen myös terve ja pystyn fyysisesti touhuamaan ihan mitä tykkäänkään – vaikka puolimaraton tuskin onnistuisi vielä tältä istumalta.

Aikaa sen sijaan ei ole liiaksi. Sitä hämärtää se, että minulla on aikani suhteen paljon enemmän valinnanvapautta kuin monilla muilla tuntemillani aikuisilla. Teen töitä lopulta varmaan ihan yhtä paljon kuin kokopäiväduunaritkin, mutta koska työaikani jakautuu viiden tai kuuden työn kesken ja pystyn itse vaikuttamaan kunkin työn määrään, aika ei tunnu kuluvan pakolliseen työntekoon.

Silti sitä kuluu liikaa eri tekemiseen kuin haluaisin, kuten olen täällä blogissa jo moneen kertaan pähkinyt. Tämä taas kytkeytyy erottamattomasti rahaan, sillä jos en tarvitsisi rahaa, en tekisi kuutta rahaa tuottavaa työtä vaan tekisin ihan mitä tykkäänkään.

Vielä enemmän ajankäyttöni kytkeytyy silti mielikuviini siitä, kuinka paljon rahaa tarvitsen. Jos ajattelisin pärjääväni vain yhden tai kahden työn tuloilla, aikaa olisi heittämällä enemmän. Toisaalta jos en aidosti kokisi pystyväni elämään mielekästä elämää vähemmillä töillä, aikakaan ei tuntuisi samalla tavalla luksukselta.

Vastaus olisi siirtyä tästä henkisestä keski-ikäisyydestä askel takaisin nuoruuteen, jossa aikaa ja terveyttä piisaa. Silti ajatus vähemmästä työnteosta on yksinkertaisesti hurja. Niin monet tuskailevat pienipalkkaisilla aloilla ja osa-aikaisissa duuneissa. Pystyisinkö hyppäämään samaan skeneen ilman, että päätyisin valittamaan samoista asioista?

Päättäväinen tyytyväisyys ratkaisisi tämänkin. 

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Aika tajunnanvirtaa tänään.