Kun olin 20-vuotias, unelmani oli paikkariippumaton työ, joka mahdollistaisi reissaamisen ja tarjoaisi monenlaista puuhaa. En muista tietoisesti unelmoineeni freelancerin työstä, mutta en varmasti haaveillut kokopäiväisen palkkaduunin perään. Luin self help -oppaita kuten Timothy Ferrisin 4 tunnin työviikko ja haaveilin siitä, että voisin tehdä mukavia töitä juuri sen verran kuin itselleni sattuu sopimaan.

Sen jälkeen olen ollut monenlaisissa työtilanteissa. Pienimmillään yritin kituuttaa 250 euron opintorahalla, kun en saanut asumistukeakaan työssäkäyvän avopuolison vuoksi. Tuolloin päätin tehdä kaikkeni sen eteen, että en joutuisi olemaan tulevaisuudessa yhteiskunnan tukien varassa. (Tuota ajanjaksoa kesti lopulta muutaman kuukauden verran ja käytännössä maksoin huomattavasti pienemmän osan kuukausimenoistamme. Tosiasiassa minulla ei ollut tuolloinkaan mitään hätää, mutta muistan olleeni hyvin ahdistunut rahasta.)  On sääli, että koin joutuvani pärjäämään yksin ja että en voi luottaa yhteiskunnan tukeen. Ilman tuota kokemusta en kuitenkaan olisi nyt tässä.

Olen myös hakenut vuosien varrella useampia vakituisia kokopäivätöitä. Sittemmin olen tajunnut, että en ole ollut edes hakuvaiheessa yhteenkään paikkaan riittävän sitoutunut, että olisin voinut saada hakemiani työpaikkoja. Olen työhaastatteluissa varmistellut, onhan sivutöiden tekeminen ok, ja kertonut, että en ole kiinnostunut viikonloppuvuoroista. 

Urasuunnittelua tehdessä on hyvä pohtia, millaiset asiat ovat itselle tärkeitä. Tasainen tulovirta vai vapaus tehdä joka päivä vaihtelevissa määrin juuri sitä, mikä silloin huvittaa? Se, että ei tarvitse itse miettiä, mitä tekee, vai se, että kukaan muu ei pomottele? 

Se, että olen tavoitellut monenlaista ja myös päätynyt moninaisiin tilanteisiin, helpottaa nykyään itselle tärkeiden asioiden tunnistamista. Minulle on esimerkiksi tärkeää, että tulotilanteeni ei muutu liian epävarmaksi. Siedän ongelmitta paljon enemmän epävarmuutta kuin moni muu, mutta tiedän, että tietyn rajan jälkeen en enää voisi hyvin. Minulle on myös tärkeää, että tililläni on koko ajan suhteellisen suuri puskuri elämän muutoksia varten.

Minulle on myös tärkeää, että saan korvauksen tekemästäni työstä, en siitä, että uhraan 8 tuntia aikaani riippumatta siitä, onko minulle työtehtäviä vai ei. Inhoan sitä, jos joudun töissä esittämään kiireistä. Jos hommat on mahdollista tehdä riittävän hyvin neljässä tunnissa, teen mieluummin niin ja pidän seuraavat 4 tuntia vapaata. En ole myöskään hyvä tekemään töitä perustelulla koska pomo käski. Kaiken työn ei tarvitse olla silmissäni erityisen merkityksellistä tai juuri minulle merkitystä tuovaa, mutta työtehtävissä pitää joka tapauksessa olla edes järkeä.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Kun elämä on jo täynnä kaikenlaista, on vaikea raivata tilaa unelmien toteuttamiselle. Paljon helpompaa olisi vain jatkaa samaan tuttuun malliin.

Viime aikoina olen pohdiskellut tätä erityisesti palkkatöiden osalta. Olen tilanteessa, jossa minun ei ole enää pakko ottaa vastaan kaikkia mahdollisia tarjottuja töitä. Pystyn valikoimaan ne, jotka minulle parhaiten sopivat, eikä ole maailmanloppu, vaikka jotain jäisi saamatta. Samalla pystyn järjestämään yhä enemmän tilaa asioille, joita oikeasti haluan tehdä.

Silti tuntuu vaikealta sanoa ei. Kieltäytyä jutuista, jotka eivät tue matkalla kohti omia tavoitteita.

Pidän töistäni, mutta teen niitä edelleen enemmän kuin oikeastaan haluaisin tai tarvitsisi. Pelko ohjaa ottamaan vastaan kaikki mahdolliset vuorot, vaikka olen sopinut itseni kanssa selkeät tavoitteet niiden määrälle.

Pyrin siihen, että minulla olisi sesonkikuukausia lukuun ottamatta palkkatöitä noin 1,5–2 viikkoa kuukaudesta. Tämä riittää tuomaan tilille joka kuukausi sen verran, että en joudu kajoamaan säästöihin.

Pikaisella arvioinnilla olen tämän lukuvuoden aikana tehnyt palkkatöitä noin 2,5 viikkoa kuukaudessa. En kuitenkaan ole pitänyt tästä tarkkaa kirjaa. Ehkä kannattaisi, sillä tällä hetkellä en tiedä varmaksi, kuinka paljon teen ylimääräistä. Tuntuu vain, että teen enemmän kuin tarvitsisi.

Mikä sitten saa tekemään turhan paljon? Epävarmuus siitä, onko töitä tarjolla tulevaisuudessa. Pystynkö oikeasti elättämään itseni tällä työmäärällä? Entä jos kieltäydyn nyt, tarjotaanko koskaan tulevaisuudessa enää mitään?

Huolet ovat helpottaneet iän myötä, mutta eivät vieläkään kadonneet. Matkan varrella iloitsen jokaisesta kerrasta, kun pystyn toteamaan, että noita vuoroja en itse asiassa tarvitse tai halua. Tiedän, että niille on muitakin ottajia, jotka ovat riippuvaisempia juuri palkkatöistä. Voin siis ajatella auttavani paitsi itseäni, myös jotakuta muuta tekemällä vain sen, mitä tarvitsen.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Tuntuu, että tätä kierjoittaessa ei ihan kulkenut.

Kun aloitin seksityön, tein aluksi hommia hyvin satunnaisesti. Se aiheutti epävarmuutta: voinko kutsua itseäni seksityöntekijäksi, jos en kuitenkaan ole riippuvainen siitä saatavasta toimeentulosta? Tunsin syyllisyyttä osallistuessani kollegojen keskusteluihin, aivan kuin en kuuluisi heidän kanssaan samaan tilaan.

Nykyään en enää murehdi samaa. Tiedän, että ns. kokopäiväisessä seksityössä – siis kokopäiväisessä yrittäjyydessä – on kysymyksiä, joita minun ei tarvitse miettiä, kun saan myös palkkaa. Pystyn esimerkiksi pitämään liikevaihtoni helposti alle arvonlisäveron alarajan, jolloin minun ei tarvitse maksaa alveja. Jos taas kaikki tuloni olisivat riippuvaisia yrityksestäni, eläminen alle 20 000 liikevaihdon varassa olisi aika kitkuttelua (samalla kun se on arkea monelle pienituloiselle yksinyrittäjälle).

Tosiasiassa on suhteellisen harvinaista, että seksityötä tehdään niin sanotusti maanantaista perjantaihin ysistä viiteen. Valtaosalle kyse on sivutulosta, usein satunnaisesta sellaisesta, ja kokopäiväisestikin hommia painavilla voi olla juuri sellaiset työajat kuin he itse haluavat.

En ole koskaan ollut kokopäiväisessä vakiduunissa. Jossain kohtaa tunsin tästäkin syyllisyyttä. Ajattelin, että vakiduuni on jotain, mikä aikuisella nyt vain kuuluu olla, vaikka tiesin, että vakituisia työsuhteita on saatavilla yhä harvemmalle.

Minun kohdallani kyse ei kuitenkaan ole ollut täydestä pakosta. Vaikka olen hakenut vakitöitä, olen niitä hakiessanikin haaveillut korkeintaan nelipäiväisestä työviikosta. Sittemmin olen tajunnut, että aikuiset saavat rakentaa arjestaan juuri sellaisen kuin itse haluavat, eikä mikään mahti pakota tähtäämään juuri kokopäiväiseen toimistoduuniin.

Siksi tuntuu hassulta yrittää saada kokopäivätyön tavoite seksityöhönikään. Jos kerran pystyn entistä paremmin päättämään työntekoni tavat, miksi ihmeessä tekisin sen enempää töitä kuin minun tarvitsee? Se, että mukana on myös palkkatöitä, voikin olla sitoutumiskammon sijaan strateginen valinta.

Silti haaveilen joistain asioista, jotka käytännössä vaatisivat nykyistä enemmän kokopäiväisyyttä. Esimerkiksi pitkiä keikkarundeja on vaikea tehdä, jos välissä on tiettyyn paikkaan sitovia palkkaduunipätkiä. Mutta kaikki aikanaan.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Törmäsin Instagramissa Reysukaan, Onlyfansiä tekevään paleontologiin, ja suutuin. Miksi ihmeessä?

Reysuka kertoo tilillään paitsi opintomenestyksestään, apurahoistaan ja tutkimuksestaan, myös jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä ja vähättelystä, jota hän yliopistomaailmassa joutui kohtaamaan. Töitä hakiessaan hänelle tarjottiin tohtorintutkinnosta huolimatta minimikorvausta, ja tutkimuksen rahoittamiseksi hänen olisi pitänyt saada vielä lisäksi apurahaa.

En ole itse kohdannut siviilityöelämässä merkittävästi seksuaalista ahdistelua, mutta tuttua on osaamisen vähättely, kohtuuttomat työtarjoukset ja se, että palkattomiin harjoittelijan paikkoihinkin vaaditaan työkokemusta. Kun vielä jaksoin ponnistella yliopistomaailmassa, huomasin, että uran etenemisen kannalta tärkeät suhteet muodostettiin edelleen kännissä. En jaksanut.

Minua suututti se, että joku muu on joutunut kohtaamaan samaa. Minua suututti myös ajatus siitä, että tutkija joutuu tekemään seksityötä pärjätäkseen. Jälkimmäinen tuntemus pakotti pohtimaan alkuperäänsä. En voi olla tulkitsematta ajatustani niin, että seksityö on jotain, mitä joudutaan tekemään.

Ehkä se ei ollut Reysukan ensimmäinen vaihtoehto – eipä minunkaan. Se voi silti olla hyvä vaihtoehto, tai paras tarjolla olevista.

Onlyfansin perustaminen toi Reysukalle vapauden, jollaisesta monet akateemiset ihmiset vain haaveilevat. Enää ei tarvinnut käyttää kaikkea aikaa opettamiseen ja hallinnollisiin puuhiin ja minimitoimeentulolla pärjäämiseen. Online-työ vapautti aikaa ja energiaa sille, mikä hänelle oli oikeasti tärkeää: tutkimuksen tekemiselle. Kaiken lisäksi hän saattoi kääntää jatkuvan seksualisoinnin edukseen.

Jos Reysuka tekisin tutkimuksensa rahoittamiseksi hommia tarjoilijana tai puhelinmyyjänä, ketään ei kiinnostaisi. En minäkään ajattelisi, että onpa kauheaa, kun joutuu tuollaistakin tekemään pärjätäkseen tutkijana.

Millaisessa maailmassa me oikein elämme, kun tieteilijätkin tekevät pornoa? Minun nähdäkseni aika hyvässä. Emme ideaalissa, mutta minusta on ihanaa, jos vähitellen alkaisi olla ok olla julkisesti sekä fiksu että seksikäs.

Osalle seksityö on intohimo, osalle seksuaalisen vapautumisen lähde, osalle pakko. Aika monelle se on hyödyn ottamista irti niistä korteista, joilla tässä maailmassa yhä pelataan.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Mistä tietää, että nyt riittää? Kun Instagram ilmoitti, että jos en suostu näkemään algoritmin juuri minulle personoimia mainoksia, sovellukseen tulee mainoskatkoja, joita en pysty ohittamaan. Päätin itsekseni, että jos noin oikeasti käy, häivyn koko lafkasta.

Nyt minulla on mainoskatkoja ja edelleen Instagram puhelimessa. Tarvitsen sovellusta noin kerran kuukaudessa siviilityöhöni, mutta mitään muuta aitoa virkaa sillä ei ole. Olin jo kertaalleen päättänyt rajan, jota en halua ylittää. Miksi olen siellä yhä?

Entä palkkatyöt? Useampi vuosi sitten olin duunista valtavan innoissani, enää en. Pakosuunnitelmia on ollut useita: Sitten, kun vuorot vähenevät. Sitten, kun työ ei enää ole hauskaa. Sitten, kun kaikkien on pakko käyttää tekoälyä.

Nykyään työ on suuren osan ajasta ihan ok. Riittävän hyvää, että olen mieluummin roikkunut mukana kuin lähtenyt kävelemään. Olen vähentänyt vastaanottamieni vuorojen määrää, mutta en niin paljon, kuin olisin voinut.

Juttelin hiljattain siviiliduunin kollegalle. Hän on töissä paikassa, josta itsekin joskus opintojen alussa haaveilin. Hän valitti tilojen ahtaudesta, jatkuvasta säästämisestä ja siitä, että tekee aina samoja hommia – onhan hän niin hyvässä duunissa, että irtisanoutuminen olisi älyvapaata. 

Sittemmin olen tajunnut, että en yksinkertaisesti ole enää kiinnostunut samoista asioista. En keksi, miksi grindaisin nykyduunissani osoittaakseni kelpaavuuteni seuraavaan duuniin, vain jotta pääsisin puskemaan yhä kovempaa vauhtia pysyäkseni jotenkin kiinni uraoravanpyörässä.

Milloin saan tarpeekseni? Mitä sitten, kun saan? Tietyssä mielessä olen jo aika kypsä. Suoritan palkkatyöni kuten pitääkin, mutta en enää intoile, jousta ja innovoi samalla tavalla kuin ennen. Teen sen mieluummin vapaa-ajallani ja yritystoiminnassani.

Jos kyse olisi ystäväni parisuhteesta, neuvoisin pohtimaan, onko hommassa mitään järkeä. Miksi jatkaa jossain, mihin ei enää tunne paloa? Okei, kyse ei ole ystäväni parisuhteesta vaan siitä, luovunko yhdestä duunistani ja teen itseni näin riippuvaisemmaksi muista hommistani. Mutta mikä on palkkaduunin vaihtoehtoiskustannus?

Vaihtoehtoiskustannus tarkoittaa kulua, joka syntyy, kun valitsemme jotakin. Jos ostan suklaapatukan, sen vaihtoehtoiskustannus on karkkipussi, jota en pysty ostamaan käytettyäni rahat suklaaseen. Mitä siis en tee, koska teen töitä? Tekisinkö, jos ei olisi töitä – vai murehtisinko liikaa toimeentulostani?

Kiukuttaa, että näen hyvin konkreettisesti sen, millaisella lempeällä itsevarmuudella haluan luottaa elämän kannatteluun. Näen nimittäin yhtä lailla sen, että en vielä ole siinä pisteessä. Eteenpäin ei kuitenkaan päästä pelkällä sijoitussalkun kasvattelulla.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Minulla oli alkuvuodesta 2025 hirveän hyvä draivi, tiesin pitkälle etukäteen, milloin ja missä teen seksitöitä. Tänä vuonna en ole saavuttanut samanlaista flowta, sillä kaikkea muuta on ollut yksinkertaisesti liikaa kalenterissa. Toisaalta minulla ei ole ollut tarvettakaan samanlaiselle reissurupeamalle kuin vuosi sitten, sillä tänä talvena tarvitsemani tulot ovat tulleet pääasiassa palkkaduuneista.

Haluaisin kuitenkin puuhata vielä tähän vuoteen pidemmän horoiluputken, koska olen huomannut, että työ on kaikkein kevyintä, kun hommaan on selkeä rakenne. Jos duunailen pari päivää silloin, viikon tällöin, hommasta tulee helposti stressaavaa. Olen aika hyvä vaihtamaan vapaalle, mutta kaipaan rakennetta tietääkseni, että minun ei tarvitse vapaalla arvuutella, milloinkas seuraavan kerran on töitä.

Miltä haaveilemani pidempi horoiluputki voisi näyttää? Löisin kalenteriin 1–2 kuukauden pätkän, jonka jokaisena viikkona olisin tavattavissa ainakin muutamana päivänä. Esimerkiksi niin, että maanantaisin vastaan viesteihin ja mahdollisesti reissaan keikkakaupunkiin, tiistaista torstaihin olen tavattavissa ja perjantaiaamuna suuntaan kotiin. Viikonloppuisin teen töitä vain poikkeustapauksissa, sillä silloin vapaa-aikani tarjoilee riittämiin muutakin tekemistä.

Reissuhommissa on toki se tylsä, että kotikaupungissa harrastaminen ja ihmisten näkeminen hankaloituu. Toisaalta valtaosalla tutuistani on arkisin töitä tai opiskelukiireitä, joten tuskin näkisin heitä muutenkaan jatkuvasti arjessa.

Samalla kun haaveilen Suomen kiertelystä, haaveilen myös säännöllisemmästä duunailusta kotikaupungissani. Haluaisin rakentaa tänne haaveideni työhuoneen, jossa voisin tarjota kenties vähän erikoisempia juttuja kuin reissatessa kysellään. Enkä nyt tarkoita “outoja fetissejä” tai muuta vastaavaa, vaan esimerkiksi sitä, että voisin yhdistää hommaan nykyistä enemmän tantrisia elementtejä tai shibaria. Roudaan köysiä aika laiskasti mukanani, eikä niihin oikeastaan edes riitä aikaa puolen tunnin pikaisilla, mutta kotioloissa niihin voisi olla mukava panostaa.

Haavelmani eivät ole totaalisessa ristiriidassa, ja uskon, että vuositasolla ehtisin hyvinkin toteuttaa molempia: esim. 1–2 kuukauden rundi keväällä ja syksyllä, muuna aikana satunnaisempia reissuja ja enemmän kotona olemista. Sekään ei haittaa, vaikka kaikelle tälle ei ole aikaa juuri tänä vuonna – toteutan sen, mitä ehdin, ja luotan, että tärkeille asioille tulee kyllä aikansa.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Kun ensimmäistä kertaa kokeilin seksityötä noin viisi vuotta sitten, olin hyvin epävarma tulevaisuuden työllistymisestäni. Viimeisin määräaikaiseni oli päättynyt vailla tietoa jatkosta, ja kesätöiden haku oli tuttua, jokakeväistä helvettiä.

Tuntui, että tulevaisuuteni ei yksinkertaisesti saisi olla satunnaisten työnantajien varassa, jotka ehkä jaksaessaan lähettäisivät automaativastauksen Kiitos kun kiinnostuit meistä. Saimme 200 hakemusta, valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut sinuun. Useammin kuin kerran minulle tarjottiin töitä hakiessani palkatonta harjoittelua – jopa tehtävistä, joista minulla oli ennestään palkallista kokemusta.

Seksityö tuntui kokeilemisen arvoiselta ratkaisulta ongelmaan: jos pitäisin hommasta, tietäisin pystyväni milloin vain tekemään itselleni ainakin sen verran rahaa, että pärjään. Ei sitä suotta sanota, että tässä istutaan pankin päällä, heh.

Olin jo aiemmin ollut kiinnostunut seksityöstä aiheena ja lukenut muun muassa Tiia Forsströmin Ammattirakastaja-teoksen. Sittemmin olen kuullut monen inspiroituneen kirjasta siinä määrin, että on päättänyt itse kokeilla seksin myymistä, eikä ihme: Tiia on monin tavoin valtavan inspiroiva hahmo. Omalla nimellään ja omilla kasvoillaan seksityötä tekevät eivät ole enää yhtä harvinainen ilmiö kuin Tiian uran alkuaikoina, mutta pienestä porukasta on yhä kyse. Kun vielä sama ihminen on korkeasti koulutettu ja tehnyt monipuolisen uran politiikassa ja kirjailijana, aika moni seksityöntekijöihin kohdistuva ennakkoluulo alkaa vaatia kyseenalaistamista. 

Ensimmäiset vuodet seksityöni oli varsin satunnaista. Minulle yksinkertaisesti riitti tieto siitä, että osaan homman ja tarvittaessa voisin tehdä sitä enemmänkin. Nykyään työskentelyni on ammattimaisempaa ja rutiininomaisempaa kuin alussa, ja seksityöllä ja yrittäjyydellä on selkeä osa arjessani.

Seksityön (ja varmasti myös elämänkokemuksen) kautta olen löytänyt luottamusta myös muuhun työelämään. Olen iloinen, että olen nykyisine silppuduuneineni tilanteessa, jossa minun ei ole pakko hakea töitä, koska työnhaku on mielestäni edelleen melko karseaa. 

Suhtaudun kuitenkin täysin eri fiiliksellä kuin aiemmin siihen, että tarvittaessa hommia kyllä löytyy – tai vaikka seksityöstä pitäisi luopua, keksisin jotain muuta yritystoimintaa. Tällä tajuamisella on ollut hirveän iso merkitys: mihinkään paskaan ei ole pakko jäädä, rahaa voi aina tehdä lisää.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen viime aikoina inspiroitunut liikutukseen asti käydessäni kahviloissa, konserteissa tai museoissa. Miten älyttömän hienoa on päästä jonkun toisen toteutuneeseen unelmaan!

Teehuone, joka tarjoilee erityisen hyvää matchaa ja vaihtuvia pikku herkkuja. Joku on todennut, että tuollaisen minä haluan perustaa. Hiiteen palkkaduunit, minä haluan tarjota ihmisille kiireettömiä hetkiä arjen keskellä. Paikan, jossa ihastella tuoreita tulppaaneita ja juoda vaikka joka päivä kupposen eri teetä.

Taidenäyttely, jossa taiteilija toteaa vain olleensa aina utelias maailmasta ja löytäneensä sitä kautta kerta toisensa jälkeen inspiroiviin tilanteisiin. Miten valtavasti työtä oman ammattitaidon kehittäminen on vaatinut: vuosikymmenten testailua, eteenpäin yrittämistä ja milloin opiskelupaikasta, milloin edes pikkuisesta apurahasta haaveilua.

Konsertti, jossa esitetään teos, jota joku on säveltänyt parhaassa tapauksessa vuosikaudet. Esiintyjinä ihmisiä, jotka ovat nähneet aivan järjettömän paljon vaivaa oppiakseen instrumenttinsa ja päästäkseen esiintymään juuri siihen saliin juuri sinä päivänä.

Matkan varrella tulee varmasti epäilleeksi itseään kerta toisensa jälkeen. Tuleeko tästä ikinä mitään? Pääsenkö ikinä sinne, minne haluaisin? Tiedänkö edes, mihin olen menossa? Maailma on täynnä taitavia ihmisiä, joilla on paljon enemmän osaamista kuin minulla. Miksi minä?

Eräs viimeaikaisista kirjaihastuksistani esittelee utsuwaa, japanilaisia jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja käsitöitä. Siinä kerrotaan naisesta, jonka nimen unohdan harmikseni joka kerta, mutta joka opiskeli yliopistossa kankaiden painantaa. Tultuaan äidiksi hän ryhtyi pohtimaan uudelleen suhdettaan töihin ja päätti keskittyä siihen osaan kankaanpainantaa, josta piti eniten: paperin leikkaamiseen. Nykyään hän valmistaa paperista äärimmäisen koristeellisia esineitä. En edes muista, mitä varten, olen niin riemuissani siitä, että noin voi tehdä.

Japanin työkulttuurissa on varmasti valtavasti ongelmakohtia, joista en edes tiedä. Oletukseni on, että hyvin moni uupuu työkuormansa alle, samalla kun omia tunteita ei ole sopivaa esittää. En silti voi olla ihastumatta tarinoihin ihmisistä, jotka ovat treenanneet pelkkää sushiriisin käsittelyä kymmenen vuotta ennen kuin ovat olleet valmiit siirtymään kalojen pariin – vain saavuttaakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen työssä, jolla nähdään valtava merkitys.

Tuntuu, että liian usein arki ohjaa meidät grindaamaan ihan vain rahan takia. En ajattele, että nimenomaan työstä on pakko saada valtavia merkityksellisyyskiksejä. En silti voi olla miettimättä, miten lempeää olisi, jos useampi meistä tekisi töitä ensisijaisesti siksi, että kokee ne tärkeiksi, ei pakosta.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Mitä jos ratkaisu ajan riittämättömyyteen ei olisikaan tehdä loputtomia to do -listoja, vaan karsia valtaosa listan asioista alun alkaenkin pois?

Olen lukenut useita self help -kirjoja, jotka pyrkivät ratkaisemaan muun muassa ajanhallintaan ja tuottavuuteen liittyviä haasteita. Tänä vuonna löysin pitkästä aikaa kirjan, josta innostuin.

Kyseessä on hollantilaisen Donald Roosin kirja Don’t Read This Book – Time Management for Creative People. Sen pääteesinä on, että luovilla ihmisillä on enemmän ideoita kuin aikaa niiden toteuttamiseen, ja ratkaisu ongelmaan on päättää toteuttaa vain paras osa ideoista.

Menetelmässään Roos laatii to do -listojen sijaan to don’t -listoja. Hän listaa ideansa to don’t -listaan vailla aikomustakaan välttämättä toteuttaa niitä. To do -listalla saa olla korkeintaan kolme asiaa kerrallaan. Kun yksi tulee valmiiksi, to don’t -listalta voi katsoa sopivan korvaajan.

Käytännössä kirja käsittelee priorisointia. 

Nautin erityisesti kohdasta, jossa Roos kertoo pyytäneensä suunnittelijaystävältään apua nettisivujen laatimiseen. Roosin ongelma oli, että hänen tulonsa tulivat hyvin eri asioista kuin mitä hän oikeastaan halusi tehdä. Nettisivuille olisi siis pitänyt saada sekä asiat, joita häneltä ostetaan, että asiat, joita hän haluaisi tehdä.

Suunnittelijaystävän vastaus oli mahtava. Helppoa. Laittaisin sivustolle ne asiat, joita haluan tehdä, ja jättäisin loput pois. Roosin oma tiivistelmä ratkaisusta: On ihan ok tehdä rahan vuoksi asioita, joista ei ole innoissaan, mutta ei niitä silti tarvitse mainostaa.

Ajatus tuntuu yksinkertaisuudessaan mullistavalta, kun olen pohtinut seksityön ja kurtisaaniuden asemaa urapaletissani. En ole erityisen innoissani palkkatöistäni, mutta on silti ihan ok tehdä niitä rahan takia. Ei sitä varten kannata kuitenkaan brändäytyä.

Kurtisaani-blogi on syntynyt haaveesta kirjoittaa 2010-luvun blogiskenen hengessä semianonyymiä lifestyle-sälää. Sellainen on hyvin kaukana siitä, mitä bisneksen brändääminen vaatisi, ja se tuntuu ihanalta.

Roos neuvoo kirjassaan pohtimaan kolme asiaa, joita (työ)elämässään kaikkein mieluiten tekisi. Roos on varmasti oikeassa siinä, että luovien ihmisten voi olla hankala erotella työtä täysin vapaa-ajastaan, harrastuksistaan ja yleisesti elämästään, siksi työ suluissa.

Omat kolme asiaani olisivat todennäköisesti seuraavat: 

1. Erotiikka
2. Luova touhuaminen
3. Vapaaherruus

Jos näistä tekisi osittain limittyvät ympyrät, keskikohdan voisi nähdäkseni tiivistää kurtisaaniuteen.

Erotiikkaan lasken luonnollisesti seksityön ja siihen liittyvät aspektit kuten tantran ja shibarin. Molemmat tosin ovat myös luovaa touhuamista, ja tarvitseepa luovuutta myös erilaisia eroottisia fantasioita toteuttaessaan.

Luovaa touhuamista on tietenkin kirjoittaminen. Uskon, että tulevaisuuden työelämäni voisi kuitenkin sisältää monen muunkinlaista luovaa touhuamista, kuten tarottulkintojen tekemistä tai vaikka meditatiivisia musiikkihoitoja.

Vapaaherruuteen yhdistän sijoittamisen. Termi on kurtisaaniuden tapaan osin vitsi, mutta onhan sijoitusten tuotoilla elely nyt melkoisen vapaaherraisaa. Tulevaisuudessa tavoittelenkin, että sijoittaminen on yksi tulonlähteeni muiden joukossa ja turva, jonka varaan voin tarvittaessa jättäytyä vaikka kokonaan.

Kurtisaanius sitten taas edustaa näitä kaikkia. Erotiikkaa, luovuutta ja vapautta. Tätä Roos kuvaa kirjassaan kaiken kattavaksi hashtagiksi, joka auttaa tulevaisuuden ratkaisuissa: voin aina kysyä, mitä kurtisaani tekisi, sopiiko tietty valinta hashtagiini. En tosin oikeasti aio tehdä kurtisaanista sometägiä, mutta ajatus inspiroi joka tapauksessa.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Kuvan askarteluun meni toinen vartti.

Edellisessä postauksessa pähkäilin, millaisista seksityöhön liittyvistä aiheista haluaisin blogissa kirjoittaa. Yksi on kuitenkin selvä: pakkaaminen!

Teen aika paljon töitä vaihtuvissa kaupungeissa. Alan slangissa tätä kutsutaan keikkailuksi.

Pyrin keikkaillessa pakkaamaan aina mahdollisimman kevyesti, sillä matkustan usein julkisilla. Tässä postauksessa esittelen työhön liittyvät asiat, joita roudaan noin 30-litraisessa repussani.

Lakanoita ja pyyhkeitä

Osassa majapaikoista näitä voi olla reilusti saatavilla. Tähän ei kuitenkaan voi luottaa, joten on parasta kuljettaa paria pussilakanaa ja muutamaa pyyhettä mukana kaiken varalta. Olen löytänyt sisustusliikkeiden alennusmyynneistä kivoja noin puolikkaan kylpypyyhkeen kokoisia hamam-pyyhkeitä, jotka toimivat erinomaisesti asiakaspyyhkeinä.

Työkalupakki, jossa hygieniakamat ja leluja

Liukkaria, hierontaöljyä, suuseksisuojia, kumihanskoja, puhdistuspyyhkeitä sekä tietenkin erikokoisia kumeja. Aiemmin kuljetin näitä epämääräisessä kangaskassissa, josta kaivelin oikeita kokoja aina majoitukseen saapuessani, mutta tänä vuonna panostin pari kymppiä meikkilaukkuun, johon työarsenaalini mahtuu täydellisesti. Työkalupakiksi kutsumani meikkilaukun alaosaan mahtuu myös dildo, sträppivaljaat ja jopa pieni vibraattori.

Vaatteet

Kun työvaatteet ovat enimmäkseen stringejä ja pitsibodyja, ne eivät vie kauheasti tilaa repusta. Perussettiini kuuluu yhdet rintaliivit, muutamat alushousut, pitsibody, PVC-body, stay-up-sukat, sukkanauhaliivi sekä aamutakki, joka on mukava vetää ylle tapaamisen päätteeksi. En juuri toteuta asutoiveita, sillä en ylipäätään omista valtavaa määrää vaatteita. Pyrin pakkaamaan mukaan maltillisesti vapaa-ajan vaatteita, sillä yleensä pärjään muutaman päivän reissun käytännössä yhdellä asulla.

Jos olen autokyydillä liikenteessä, matkassa ovat myös korkokengät.

Hyvän mielen esineet

Kuljetan repussani lähes joka keikalla konkarikollega Lola Davinan Thriving in Sex Work -teosta tai vaihtoehtoisesti sarjan jatko-osaa Sex Work and Money -kirjaa. Nykyään samat kirjat löytyvät kyllä Spotifystakin, mutta fyysistä versiota on silti ihana selata taukojen aikana. Kuvittelisi, että osaan nämä tähän mennessä jo ulkoa, mutta huomaan saavani näistä yhä edelleen uutta ja inspiroivaa ajateltavaa.

Lisäksi repussani on hyväntuoksuista vartalovoita, jota käytän hieman rituaalinomaisesti vaihtaessani työpäivän päätteeksi vapaalle.

Hyödyllisiä juttuja, joita ei tule ajatelleeksi

Sängynjalkoihin sidottavat mustekalat ovat toistuvasti pelastaneet päiväni majoituksissa, joissa parisänky onkin rakennettu kahdesta yhden hengen sängystä.

Kuljetan usein mukana pyykinpesuainetta ja talouspaperia, sillä olen useammin kuin kerran huomannut, että kumpaakaan ei välttämättä ole saatavilla.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Tämä oli ensimmäinen teksti, joka jäi mielestäni selkeästi kesken, mutta se kuuluu pelin henkeen. Olisin halunnut kirjoittaa vielä lopetuskappaleen, mutta ainakin reppuni sisältö tuli avattua.