Tunteiden tulkki

Luin Yleltä kiinnostavan artikkelin Vilma Jäästä, joka kertoi uupuneensa näytellessään Sofi Oksasen käsikirjoittamassa Innocence-oopperassa kouluammuskelun uhria. Kaikki lavalla koettu tuska ja raivo seurasivat kotiin, ja oopperasta oli lopulta pakko ottaa parin vuoden tauko.

Ongelma ratkesi, kun kokenut näyttelijäkollega neuvoi ajattelemaan, että tunteet ikään kuin virtaavat näyttelijän lävitse. Niihin ei tarvitse jäädä kiinni, eikä yleisö silti tiedä, onko näyttelijä aidon raivoissaan vai ei.

Miksi en ole koskaan kuullut vastaavaa ohjeistettavan kirjoittajille? Entä jos romaanikäsikirjoituksen valmiiksi saattaminen ei vaatisikaan sitä, että ensin minun täytyy palavasti kokea kaikki se sama kuin päähenkilön ja velloa hahmon tuskassa pari kolme vuotta?

Ajatus siitä, että tunteet, kokemukset ja tarinat vain virtaavat lävitseni ilman, että minun tarvitsee kiintyä niihin, tuntuu nerokkaalta. Käsittelen tällä hetkellä teksteissäni (en näissä lol) vaikeuksia, joihin en todellakaan haluaisi henkilökohtaisesti sukeltaa enää liian syvälle. Omista kokemuksista on varmasti hyötyä, mutta haluan oppia jättämään muistojen herättämät tunteet tekstin äärelle, ilman, että niiden tarvitsee seurata mukana omaan nykyarkeeni.

Itse asiassa tämä on todennäköisesti hyvää treeniä ihan yleisestikin elämään. Voin olla empaattinen ja tunneälykäs ilman, että minun tarvitsee imeytyä kulloisenkin keskustelukumppanini tunnetiloihin. Voin kohdata toisen vaikeat tunteet ja antaa niiden laimentua lävitseni mutta pitää samalla huolen siitä, että oma rauhani säilyy.

Tämän kun hallitsee, alkaa olla aika zen meininki.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.