Majoituin hiljattain ylellisessä hotellissa. Mietiskelin siellä ollessani Junichiro Tanizakin Varjojen ylistystä ja sitä, miten Tanizaki harmitteli, kuinka vaikeaa on rakentaa japanilaisia perinteitä kunnioittava talo modernissa yhteiskunnassa. Nykyajan standardeihin sovittautuminen vaatii muoviputkia, pistorasioita ja posliinisia vessanpönttöjä, jotka suorastaan irvailevat menneiden aikojen perään haikailevan rakentajan fantasioille.

Yrittäessään orjallisesti rakentaa fantasiaansa todeksi tuleekin korostaneeksi unelmaan sopimattomia asioita. Jos jollakulla olisi matala japanilaistyylinen sänky ja seinällä mustetyö, voisin olettaa hänen pitävän japanilaisesta kulttuurista. Kokonaisuus voisi olla tasapainoinen ja korostaa samalla juuri niitä asioita, joita sisustaja on halunnutkin. Jos taas joku sanoisi minulle, että hänellä on perinteinen japanilainen koti, väite olisi tuomittu osoittautumaan vääräksi. Vaikka kuinka olisi tatamit, paperiseinät, futonit ja riisipaperilyhdyt, huomio kiinnittyy lähinnä jatkojohtoon ja siihen, miten räikeän huonosti se sopiikaan ympäristöönsä.

Sama tapahtuu luksuksessa. Ylellisyys rakentuu pitkälti odotuksista sekä pienten yksityiskohtien huomioimisesta. Jos olen käyttänyt johonkin paljon rahaa, arvostan sitä todennäköisesti jo sen vuoksi enemmän kuin jos olisin saanut saman ilmaiseksi. Jos odotuksiini vielä edes suurin piirtein vastataan – tai on osattu ottaa huomioon asioita, joita en edes ole asiakkaana tajunnut ajatella – olen valmis kokemaan saaneeni luksuspalvelua.

Minusta on kuitenkin hirveän hauskaa tarkastella luksushotelleja, kymmenen ruokalajin illallisia ja muita ökypalveluita ja havainnoida, missä kohdin fantasiaa ei onnistuta elämään todeksi. Ehkä luksusbrändit ovat tuomittuja epäonnistumaan samaan tapaan kuin pyrkimys rakentaa täydellinen japanilainen talo.

Tosiasiassa “aito luksus” on joka tapauksessa jotain, mihin edes globaalisti katsottuna äärimmäisen etuoikeutettu keskiluokkainen suomalainen ei yllä. Mutta yltävätkö miljardööritkään, vai huomaavatko he ökyjahdilla margaritoja siemaillessaan lähinnä sen, että moottori pitää aika ärsyttävää surinaa?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen pyöritellyt otsikon näennäisen pöhköä kysymystä päässäni viime aikoina jonkin verrankin. Siinä missä parikymppisyys oli täynnä Eteenpäin Pyrkimistä ja Elämän Alkamisen Odottamista, alan vähitellen tottua siihen, että elämä todellakin tapahtuu juuri nyt. Mistä se rakentuu? Millaista siitä tulee, ja miksi?

Suunnitteluun taipuvalle temperamentilleni on ollut hyödyllistä hahmottaa, että elämäksi kutsumamme kokonaisuus on lopulta vain kooste vuosista, kuukausista, viikoista, päivistä, tunneista ja minuuteista. Elämä ei ole sen kummallisempaa kuin mihin päätän aikani käyttää.

Olen ihminen, joka lankaa hampaat joka päivä. Olen myös ihminen, joka kirjoittaa blogitekstejä joka päivä. Olen ihminen, joka liikuttaa kehoaan joka päivä. Haluaisin olla myös ihminen, joka meditoi joka päivä, ja ihminen, joka kirjoittaa joka päivä muitakin omia luovia juttujaan kuin pelkästään blogia.

Mitä eroa ja yhteistä näillä lauseilla on? Yhdet kerron faktoina, toiset haaveina jostain, mitä en ole vielä saavuttanut.

Tosiasiassa en ole ihminen, joka lankaa hampaat aivan joka päivä. En ole myöskään ihminen, joka julkaisee blogitekstin aivan jokikisenä päivänä – joskus jää väliin jokunenkin päivä putkeen. Kehoni päivittäinen liikahtelukin on suhteellista. Silti nämä ovat asioita, jotka yhdistän itseeni ja arkiseen olemiseeni. Millä perusteella?

Kyse on lopulta samasta asiasta kuin vaikkapa riippuvuuskäyttäytymisen muokkaamisessa. Lasken raitistumiseni alkaneen siitä, kun ensimmäisen kerran tosissani päätin lopettaa juomisen. Sen jälkeen on ollut tilanteita, joissa olen päätynyt juomaan vähintään annoksen alkoholia, välillä useampana peräkkäisenä viikkona. Viime annoksesta taitaa olla 2,5 vuotta, sen tosin join luullen juomaa holittomaksi.

Päätös lopettamisesta oli tärkeämpi kuin se, että jokaisena päivänä sen jälkeen onnistuisin olemaan toimimatta toisin. Se, että päädyin silti juomaan, auttoi lopulta ymmärtämään, että päätös on pakko tehdä uudelleen joka päivä. Ei riitä, että kerran päättää, täytyy jaksaa valita samoin päivästä toiseen.

Enää en aktiivisesti mieti, joisinko tänään alkoholia vai en. Sen sijaan monet muut asiat vaativat nyt päivittäistä keskustelua itsen kanssa. 

Hampaiden lankaus ei ole hauskaa, ei ollut eilenkään, mutta olen kuitenkin päättänyt, että se kannattaa. Siksi teen niin tänäänkin.

Päivittäisissä päätöksissä olennaista on myös se, että niitä ei voi tehdä velaksi. Jos eilen hampaat jäivätkin lankaamatta, en silti lankaa niitä tänään kahdesti. On vain mentävä eteenpäin ja päätettävä tänään toimia toisin kuin edellisenä päivänä. Siinäkään ei olisi mitään järkeä, jos toteaisin, että kun nyt jäi yksi päivä välistä, voin yhtä hyvin lopettaa koko homman. En pystyisi pokkana perustelemaan valintaa suuhygienistilleni.

Yhtä lailla blogitekstien kirjoittaminen on tapa, josta täytyy tietoisesti pitää kiinni. En ole toistaiseksi siinä pisteessä, että ryhtyisin hommaan ilman minkäänlaista päänsisäistä keskustelua siitä, mitä nyt tekisinkään. Jos jokin päivä jää välistä, niin sitten jää. Syyllisyys ei tee minusta säntillisempää kirjoittajaa. Pahimmassa tapauksessa häpeä siitä, että ei tehnytkään jotain, mitä sanoi tekevänsä, lamaannuttaa täysin ja estää jatkamasta ollenkaan. Kuka siitä hyötyy?

Mitä tulee jälkimmäisiin lauseisiin – haluan kirjoittaa joka päivä muitakin luovia juttuja kuin blogia ja haluan meditoida joka päivä – olen vielä pisteessä, jossa en oikeastaan usko tekeväni noita juttuja joka päivä. Liian usein olen aloittanut ja sitten viikon tai kuukauden jälkeen huomannut, että äh, ei tästä tullutkaan rutiinia. Voi minua hassua.

Nykyään koen meditoivani vähän väliä. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pysähdyn kävellessä kuuntelemaan ympäristön ääniä (eli en Spotifyta, omg), keskityn ihmettelemään pilviä ja hidastan tietoisesti askeliani. Tai sitä, että sohvalla köllötellessäni hengitän muutaman kerran oikein syvään ja annan ajatusten harhailla ilman, että kiinnyn liikaa yhteenkään niistä. Silti minulla on ajatus, että päivittäinen meditaatio näyttää joltain muulta. Ja oikeastaan ajatus siitä, miltä asioiden pitäisi näyttää, on enemmän “unelmarutiinieni” tiellä kuin se, että en päivittäin kökötä puolta tuntia risti-istunnassa.

Mitä tulee luovaan kirjoittamiseen, toivoisin löytäväni lempeyttä itseäni kohtaan. Joka päivä ei tarvitse kirjoittaa kokonaista lukua romaaniin. Ei edes joka viikko. Pieniksi hetkiksi ja tekstinpätkien ajaksi mielikuvitukseen sukeltaminen on silti niin arvokasta, että sitä kannattaa tehdä. Toivoisin myös muistavani, että tässäkin vain tällä päivällä ja huomisella on merkitystä. Jos olen kirjoittanut monta päivää putkeen, hienoa, mutta tänään pitää silti päättää tehdä sama asia uudelleen.

Pääsin aiemmassa postauksessa alkuun reissukuulumisten purkamisessa. Totesin matkailun tekevän hyvää muun muassa juuri siksi, että se auttaa näkemään asioita, joita omassa arjessa ei välttämättä tule vastaan.

Yksi asia, jonka tällä matkalla jouduin moneen kertaan kohtaamaan, on se, että minut ymmärretään väärin. Sitä toki tapahtuu jatkuvasti Suomi-arjessakin, mutta nyt syynä oli kerta toisensa jälkeen vaihteleva ja usein olematon yhteisen kielen taso. Kun kaikki asiat eivät myöskään toimi samalla logiikalla kuin Suomessa, kohtaa jatkuvasti epävarmuuden siitä, mitä tässä nyt pitäisikään tehdä. Hankala kombo.

Olen tottunut siihen, että jos joku ymmärtää minut eri tavalla kuin olen tarkoittanut, on minun tehtäväni korjata tilanne. Miten virkistävää olikaan päätyä kaiken aikaa tilanteisiin, joissa se ei ollut yksinkertaisesti mahdollista! Vaikka olisin kuinka halunnut selittää itseni paremmin, minulla ei olisi ollut sanoja sen tekemiseksi. 

Väärin ymmäretyksi tuleminen on jotain, mitä olen muutenkin pyrkinyt harjoittelemaan kuluvana keväänä. Blogin kirjoittaminen tiukahkolla aikarajalla on yksi tapa treenata.

Totuus oli, että en ollut ainoa, joka sähläsi ns. vitusti. Muita ihmisiä seuraamalla havaitsin, että kaikki olivat vähän väliä aivan yhtä hämmentävissä tilanteissa. Vaikka soimasin omia puutteitani, vika ei itse asiassa ollutkaan minussa. Tuntui helpolta uskoa siihen, että kaikki – paikalliset, turistit, asiakaspalvelijat ja muut – yrittivät joka hetkessä kulloisenkin parhaansa. Siinä, että lopputulos on milloin mitäkin, ei ehkä olekaan mitään henkilökohtaista. Säätö kuuluu ihmisluonteeseen.

Tähän tekstiin meni seitsemän minuuttia.

Kuten tarkkasilmäiset huomasivat, muutama julkaisupäivä jäi välistä. Syynä tähän oli se, että olin reissussa, eikä mukanani ollut kuin puhelin, jolla minua ei huvittanut matkalta alkaa ihmetellä blogipostauksia. Ennen tätä en ollut lomaillut ulkomailla puoleentoista vuoteen, mikä tuntuu massiivisen pitkältä ajalta siihen nähden, kuinka paljon olen elämässäni reissannut.

Vanhemmiltani olen oppinut, että matkailu kannattaa aina. Ohje ei ehkä ota huomioon globaalia ilmastokriisiä, mutta kannustaa epämukavuusalueille ja kohtaamaan omasta arjesta poikkeavia asioita. Nyt, kun reissasin jälleen muuallakin kuin ihan perusturistit, muistin paremmin, mitä tämä tarkoittaa. Suomi-arjessanikin olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi vapaaehtoistöihin, joissa kohtaan itseeni verrattuna todella erilaisten ongelmien kanssa painivia ihmisiä. Uskon vaihtelevien kohtaamisten olevan ainoa tapa aidosti ymmärtää, että en jaa samaa todellisuutta jokaisen vastaantulijan kanssa.

Reissussa tapasin runsaasti ihmisiä, joille oli tärkeää suorittaa matkalla tietyt asiat. Sen sijaan, että he olisivat pohtineet, miksi haluavat tehdä tiettyjä juttuja, he vain toteuttivat sen, mitä opaskirja käski. Osalle se oli ehkä juuri sitä, mitä kaipasikin. Osalle kyse oli siitä, että aika ei tuntunut riittävän muuhun. Osa ajatteli, että näinhän tämä kuuluu tehdä.

Ohessa muutama ohje suorituskeskeiseen ulkomaanmatkaan:

Pitkä viikonloppu Pariisissa

Saavu Pariisiin aamulennolla, jotta saat matkasta mahdollisimman paljon irti. Kannattaa toivoa, että tänään ei sada, sillä koko päivä menee ulkona. Ensimmäinen päivä on hyvä käyttää kiertelyyn ainakin siltä osin kuin joutuu kuljettamaan matkatavaroita mukanaan ennen check-iniä hotelliin. Olet joka tapauksessa liian myöhään liikkeellä, että enää kannattaisi alkaa jonottaa Louvreen tai Eiffel-torniin, joten jätetään ne huomisen murheeksi. Champs-Elyseen, Montmartren ja Seinen varrella kävelyn yhdistää toisiinsa vaivattomasti parilla metromatkalla, ja ehdit kätevästi kiertää useita keskeisiä alueita.

Ennen illalliselle lähtöä ehdit hotelliin vaihtamaan ylle paremmat vaatteet, sillä olet luonnollisesti varannut etukäteen illallisen Moulin Rougen kabareen yhteydestä. Samalla tulee nähtyä sekin.

Seuraavana päivänä heräät aikaisin, viimeistään kuudelta, jotta ehdit ajoissa jonottamaan Louvren aukeamista. Jos hotellista ei vielä saa tuohon aikaan ruokaa, olet toivottavasti kerännyt itsellesi aamupalan edellisen päivän illallistähteistä. On sanottu, että jos viettäisi Louvressa kolme kuukautta, ehtisi käyttää kolme sekuntia jokaisen taideteoksen ihmettelemiseen. Sinulla on hyvin aikaa nähdä ihmisjoukko Mona Lisan edessä. Tuliaispuodin kautta lähdettyäsi kierrät Lafayetten, katakombit, Pere-Lachaisen hautausmaan, jossa Jim Morrisonin väitetty hauta, ja Pompidou-keskuksen. Jos matkalla vastaan tulee taidegallerioita, kannattaa kiertää nekin, mutta harkitse tarkkaan, onko kahviloissa istuskelulle aikaa. Tavoitteena on kiertää kaupunkia ainakin 20 000 askeleen edestä, jotta voit kertoa muille tehneesi niin. Illallinen Seinen-risteilyllä.

Kolmantena päivänä on tuliaisostosten aika. Se hoituu kätevästi samalla, kun jonotat Eiffel-torniin, sillä alue on täynnä avaimenperäkaupustelijoita. Eiffel-tornin jälkeen jatkamme yläilmojen tunnelmissa, sillä matka vie Riemukaarelle ja lopulta Notre Dameen, jotta voit vertailla, miltä eri korkeuksissa tuntuu. Kaikesta kiipeilystä tulee varmasti nälkä, joten palaa illan koittaessa lähtöpisteeseesi ja syö mukava illallinen Eiffel-tornin keskikerroksessa.

Ota sunnuntaina alkuiltapäivästä lento Suomeen. Olet joka tapauksessa niin väsynyt ympäriinsä juoksentelusta, että on turha tuhlata aikaansa yrittäen keksiä, mitä tekisi viimeisenä päivänä.

Pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan

Pariisin-matkaa helpompi, mutta tarvitset hieman enemmän aikaa. Luvassa on myös ihan eri tavalla aikaa mietiskelylle, joten varaudu kohtaamaan itsesi kaikessa rauhassa! Kymmenen päivää pitäisi riittää hyvin 300 kilometrin vaellukseen Leonista Santiagon katedraalille. Et todennäköisesti ehdi saada liikaa rakkoja, mutta jos kuitenkin ehdit, se vain täydentää kokemusta. Rasitusvamma antaisi jo todentuntuisempaa kuvaa keskiaikaisista kärsimyksistä. 

Lähde liikkeelle aamuviideltä, jotta ehdit kulkea ensimmäiset kymmenen kilometriä ennen auringonnousua. Tämän jälkeen voit pysähtyä vartiksi ja syödä vaikkapa kinkkusämpylän. Sitten voit hidastaa tahtia ja ehdit kuitenkin kulkea viisitoista kilometriä ennen puoltapäivää. Tämä on tärkeää, jotta iltapäivään jää enää viisi pakollista kilometriä. Olisi kuitenkin hyvä, jos saisit käveltyä vielä seitsemän lisää, jotta pystyt kirimään matkaa umpeen ja varmistamaan, että sinulla on perille Santiagoon päästessäsi aikaa kiertää lukuisat tuliaispuodit, katedraalikin, jos se nyt on olennaista.

Muista kertoa vastaantulijoille, kuinka monta kilometriä olet jo kävellyt tänään, montako kävelet vielä tänään, ja millaisia jalkavaivoja sinulla on ja miten kävelet koko matkan niistä huolimatta. Jos joku valittelee kipuja ja soittaa taksia, mulkaise ja tiedä, että sinä olet ainakin toteuttanut reissun oikein. Mene aikaisin nukkumaan, paitsi jos pyhiinvaeltajien illallisella tarjottavaa viiniä on vielä jäljellä. Toista seuraavina yhdeksänä päivänä. Muista, että kipu, epämukavuus, kiire ja ahdistus kuuluvat asiaan, ja kaiken merkitys selviää, kun pääset katedraalille ottamaan itsestäsi kuvan Instagramiin.

Reppureissu Euroopan halki

Tämä sopii useimpien aikatauluihin ja budjetteihin, sillä mahdollisuudet ovat loputtomia. Jos lähdet Vaasasta, Porista, Turusta tai Helsingistä, kannattaa hypätä Varsovaan kulkevan Flixbussin kyytiin. Toista vuorokautta kestävälle matkalle tulee hintaa ehkä viisikymppiä, ja näet samalla kätevästi koko Baltian ja hyvän verran Puolaa. Vaihda Varsovassa toiseen kulkuneuvoon ja suuntaa minne tahansa. Historianörteille voin suositella Krakovaa ja Auschwitzia, pervoille Berliiniä ja kulttuuriväelle jo aiemmin esittelemääni Pariisia. Jutun juju on kuitenkin vaihtaa kaupunkia ja mielellään maata joka päivä; säästät valtavasti majoituskuluissa, kun kuljet joka yö bussilla tai junalla seuraavaan kohteeseen. Näin saat maksimoitua tarjolla olevien valtioiden tsekkaamisen ja loputtomasti vakuuttavia tarinoita kotiinpaluuta varten.

Ota näistä vinkeistä talteen haluamasi, mielellään kaikki. Kannustan kuitenkin edes hetkeksi pysähtymään ja kysymään itseltä: onko tämä sitä, mitä varten lähdin matkalle?

Kirjoitin reissuparodioita näköjään lopulta 30 minuuttia. Oli ehkä joku mielipide purettavana. 

”Naiivi ajatus, mutta mietin silti, voisiko minusta tulla taiteilija”, ystäväni pohti.

”En epäile hetkeäkään, etteikö se onnistuisi”, vastasin.

Valtavan monet asiat ovat lopulta toteutettavissa. Maailma on täynnä taiteilijoita, miksi mukaan ei mahtuisi yksi lisää? Kaiken lisäksi elämme Suomessa, jossa asiat ovat edelleen paremmin kuin monessa muussa paikassa. Osaamme lukea, olemme saaneet maksuttoman ja laadukkaan koulutuksen, hanasta tulee puhdasta vettä ja aika monessa elämän tilanteessa on mahdollista saada tukea valtiolta ja erilaisilta järjestöiltä. 

Meidän ei ole pakko hankkia lapsia, mennä naimisiin tai tehdä ylipäätään kauheasti muutakaan ulkoa päin saneltua. Vaikka emme aina pysty valitsemaan sitä, mitä haluamme, mahdollisuuksia valita toisin tulee elämän aikana useita.

Vaikka uutiset ovat täynnä toivottomuutta, meillä on edelleen todella paljon mahdollisuuksia toteuttaa unelmiamme. Niiden toteutus ei välttämättä näytä siltä, mistä olemme osanneet haaveilla, mutta niitä kohti voi silti mennä. Jos haluaa taiteilijaksi, kirjailijaksi, miljonääriksi, meribiologiksi tai vaikka kurtisaaniksi, tavoitetta kohti kulkeminen ei vaadi valmista tutkintoa, Nobel-palkinnon arvoista kirjaa tai miljoonan euron sijoitussalkkua. 

Kuten olen aiemmin todennut, miljoonan tekemiseen menee aikaa. Samaan tapaan uran vaihtaminen ei tapahdu yhdessä yössä. Konkreettisten tekojen (irtisanoutuminen, yrityksen perustaminen, uudelleen kouluttautuminen tms) lisäksi muutos vaatii usein muutakin. Usein kyse on paitsi uskaltamisesta ja tuntemattomaan hyppäämisestä, myös rahasta. 

Taiteilijaksi ryhtyminen ei ole taloudellisesti turvatuinta, mutta ei silti mahdotontakaan. Samaan tapaan tavoite taloudellisesta riippumattomuudesta on sitä lähempänä, mitä enemmän treenaan omien arvojeni mukaista rahankäyttöä. Vakiduunin palkalla on helppo rakentaa elämälle hintavia rakenteita, mutta jos haaveilee jostain muusta, yksi iso askel on tutustua tarkemmin omaan rahaan ja siihen, mitä oikeasti tarvitsee.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Tämä teksti käsittelee haaveideni lomamatkaa Japaniin. Mitään ei ole varattu, mutta suunnitteluhan on vähintään puolet reissun ihanuudesta.

Ensi keväänä matkustan neljäksi viikoksi Japaniin. Skippaan kokonaan Tokion, koska aika ei yksinkertaisesti riitä niin valtavan kaupungin koluamiseen. Matkustan sen sijaan Osakaan, josta pääsen helposti Kiotoon, vuorille, teeviljelmille ja rannikkokaupunkeihin. Vietän päiviä luuhaillen temppeleissä, puutarhoissa, museoissa ja kauppakeskuksissa. Haluan mennä johonkin kauppakeskukseen heti sen auetessa ja katsoa, ovatko kauppojen myyjät oikeasti ovella tervehtimässä ensimmäisenä aamulla saapuvia asiakkaita.

Juon päivittäin erinomaista teetä tai matchaa. Syön vähintään kerran todella herkullista sushia, ja kerran Michelin-tason kaiseki-illallisen. Majoitun Kioton historiallisella geisha-alueella ja jonain yönä myös edullisista huoneistaan ja pornosta sisustuksestaan tunnetussa love hotelissa.

Matkustan Japaniin mukanani matkalaukku, jossa on pelkästään omiyageja, pieniä tuliaisia kaikille, joita satun kohtaamaan. Matkalaukku tyhjenee kätevästi matkan varrella, joten voin shoppailla sen täyteen kaikkea jännää, kun nyt kerrankin lennän kaukomaille. Palaan kotiin mukanani teetä, jotain silkkistä, lonkeropornoa ja jotain luonnosta poimimaani. Tuliaismielessä olen kiinnostunut myös eroottisesta taiteesta, tai ehkä osallistun kintsugi-kurssille ja korjaan kultamaalilla jonkin kotoa tuomani pikku esineen.

Ennen Japaniin lähtöä olen perehtynyt parhaani mukaan niin kulttuuriin kuin kieleenkin. Osaan tilata ravintolassa japaniksi ja tiedän perusteet siitä, miten teeseremoniassa tai japanilaisessa kylpylässä tulee käyttäytyä. Osaan lukea ongelmitta hiraganoja ja katakanoja ja hallitsen ainakin 500 kanjia. Tiedän paikallisesta seksityöhistoriasta ja -nykyisyydestä sen verran, että osaan kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joita turisteille ei mielellään paljasteta.

En ole koskaan käynyt niin kaukana kuin Japaniin lentäminen edellyttää. Jotenkaan en pitkään aikaan ajatellut, että se olisi minulle edes mahdollista. Sitten tajusin, että Finnairhan lentää Osakaan harva se päivä, ja meno-paluuliput saa parhaassa tapauksessa alle tonnilla. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen reissu, johon lähtisin ihan kengännauhabudjetilla, joten matkaan säästäminen on osa tämän vuoden rahatavoitteita.

Tämäkin teksti on kirjotiettu 15 minuutin aikarajalla.

Luin vaihteeksi erinomaisen artikkelin, tällä kertaa Helsingin Sanomista, jossa toimittaja Niclas Storås kertoi kokeilleensa yhdysvaltalaisista ohjelmistoista irtautumista. Jos tähän ryhtyy, pannaan menevät niin Metan (Instagram, Whatsapp), Microsoftin (Outlook, Excel), Applen kuin Googlenkin palvelut. ChatGPT:tä on turha avata. Puristin pitäisi luopua jopa pankkikorteista ja verkkopankin käytöstä, sillä käytännössä kaikki maksuliikenne perustuu ainakin osin yhdysvaltalaisiin järjestelmiin.

On järjetöntä, miten riippuvaisia olemme yhdysvaltalaisista palveluista, samalla kun maata johtaa täydellisen epäluotettava sekopää.

Googlen palveluiden käyttö on myös seksityöntekijän näkökulmasta pöljää. Seksin myyminen on pääosin laitonta Yhdysvalloissa, ja jenkkipalvelut toimivat sikäläisen lainsäädännön pohjalta. Vaikka työni on laillista Suomessa, en voi säilyttää Google Drivessä työni kannalta olennaisia asioita, sillä Google saattaa milloin tahansa poistaa sääntöjensä vastaisia tai laittomaksi arvioimiaan sisältöjä. Ongelmat ovat tuttuja myös Instagramissa tai X:ssä/Twitterissä tahiville kollegoille, joiden tilejä poistetaan vähän väliä.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että palveluntarjoajalla (Google, Meta, X) on oikeus päättää, ketä palvelee. Tilanne on kuitenkin ongelmallinen, kun kyse on palveluista, joita ilman on yhä vaikeampaa ylläpitää sosiaalisia suhteita, mainostaa pienyrityksen palveluita tai saada reaaliaikaista tietoa maailmalla tapahtuvista asioista. Todennäköisesti tämän bloginkin tulevaisuus on jenkkien käsissä niin kauan kuin käytän WordPressiä.

Yhdysvaltojen lonkerot yltävät työni näkökulmasta myös maksuliikenteeseen. Yksi syy, miksi pankit välttelevät seksityöntekijöiden ottamista asiakkaikseen, on yhdysvaltalaisten luottokorttiyhtiöiden mahti. Kotimainen horo, joka haluaisi siirtää rahaa tililleen maksaakseen vuokransa, on pieni murhe siinä kohtaa kun vastassa on megayhtiö, jonka toimintaan koko käyttämämme rahaliikenne perustuu.

Luin lisää Hesarinkin artikkelissa mainitusta Alankomaissa tuomarina työskentelevästä Nicolas Guillousta, joka joutui viime syksynä Yhdysvaltojen pakotteiden kohteeksi ja menetti käyttöoikeuden muun muassa kaikkiin yllä mainitsemiini ohjelmistoihin Facebookista verkkopankkimaksuihin. Aihetta käsitelleessä hollantilaislehti IO+:n artikkelissa kerrotaan hieman myös digitaalisen euron merkityksestä Euroopan huoltovarmuudelle, ja löytyypä uutissivustolta runsaasti lisätietoa myös eurooppalaisten vaihtoehtojen etsimisestä nykyään käyttämiemme tilalle. 

Olen tietenkin itse osa ongelmaa. Loin hiljattain Proton-sähköpostin, mutta olenko ottanut sitä käyttöön? Olenko siirtynyt Google Drivestä Protoniin? Käytännössä en, käyttöliittymä on niin paljon köykäisempi kuin se, mihin olen tottunut. Mitä pitäisi tapahtua, että yksityisyys muuttuisi tärkeämmäksi kuin mukavuus?

Haluan tutustua ainakin digieuroon lisää, koska tähän mennessä olen vain ihmetellyt, mihin sitä tarvittaisiin maailmassa, joka jo valmiiksi rakentuu digitaalisten maksupalveluiden varaan. Toivon myös, että jenkkiriippuvuuteni vähenee samalla kun irtaudun pikkuhiljaa sosiaalisen median palveluista.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Teksti on itsenäinen jatko-osa edelliselle postaukselleni kirjoista, joiden lukeminen minulla on kesken.

Barbara Carrellas: Urbaani tantra – pyhää seksiä 2000-luvulla

Olen jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut tantrasta, mutta en ole löytänyt itselleni sopivaa opettajaa aiheen tiimoilta. Löytämäni kurssit ja instagrammaajat ovat olleet liian heterosentrisiä, eikä puhe naisia ja miehiä erottelevista feminiini- ja maskuliinienergioista ole iskenyt itseeni.

Kävin kumppanini kanssa kerran tantrakurssin, jossa ihan oikeasti neuvottiin naisia syömään ystävien kesken söpöjä pikku leivoksia ja miehiä käymään metsällä ampumassa jäniksiä keskinäisen polariteetin vahvistamiseksi. Tietenkin kyse voi olla harrastuksista, joista kumpikin tahoillaan nauttii, mutta miksi ylläpitää niin stereotyyppisen kliseistä kuvaa siitä, mitä tarkoittaa feminiinisyys ja mitä maskuliinisuus – ja minkä korostaminen kenellekin on hyväksi?

Meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja keskittyä tantrakuvioissani ainoastaan homman potentiaalisesti tarjoamiin työhyötyihin. Kun tarjoaa eroottisia hierontoja asiakaskunnalle, joka koostuu pääasiassa miehistä, ei niin kauheasti haittaa, vaikka opetusmateriaali keskittyisikin lähinnä heteroseksiin. Satuin kuitenkin Barbara Carrellasin Urbaani tantra -teoksen kirjakaupassa vaellellessani, ja tiesin, että haluan teoksen osaksi käsikirjastoani. En kuitenkaan vielä tässä kohtaa arvannut, miten älyttömän innoissani kirjasta tulisin olemaan!

Carrellas on itse queer ja joko entinen tai nykyinen seksityöntekijä, mikä itsessään on jo lupaavaa. Kaiken lisäksi hän on nähnyt selkeästi vaivaa tehdäkseen teoksestaan mahdollisimman inklusiivisen eri sukupuolille. Tuntuu, että teos tarjoaa juuri minulle sopivan tavan lähestyä tantraa. Vaikka lajissa ei ole kyse pelkästä seksistä, olen kuitenkin löytänyt sen pariin seksin kautta. Tämäkin on kirjassa ihan fine, ja ensimmäistä kertaa tulee fiilis, että saatan oikeasti löytää itselleni kestävän tavan tuoda tantran oppeja kiinteämmäksi osaksi elämääni.

Meri Parkkinen: Veronica Francon syntinen työ (2024)

Suomalainen toimittaja sukeltaa renssanssin Venetsiassa eläneen kurtisaani Veronica Francon elämään. Franco on iso inspiraatio myös tämän blogin takana. Seurapiirien viihdyttämisen lisäksi Franco oli kirjailija, joka julkaisi uransa aikana kymmeniä julkisia kirjeitä. Mitä ovat julkiset kirjeet? Nevahöörd, mutta aivan huikea konsepti ajalta kauan ennen moderneja sosiaalisia medioita.

Kirja tuntuu tärkeältä mahdollisuudelta kurkistaa oman alani historiaan, vaikka todellisuus, jossa itse työtäni harjoitan on monin tavoin erilainen kuin Veronica Francon aikana. Parkkinen on tehnyt ison työn aiheeseen sukeltaessaan, ja seksityötä käsitellään mielestäni varsin neutraaliin sävyyn. Välillä tuntuu hassulta, että aikakauteen, jona kukaan ei takuulla käyttänyt termiä seksityö, yhdistetään nykyajan sanastoa, mutta todennäköisesti vastaavaan sorrutaan vähän väliä historiaa selitettäessä.

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda (2022)

Samassa hengessä kuin edellinen, mutta tällä kertaa sukelletaan 1900-luvun alkupuolen Kotkassa eläneiden irtolaisten ja huonoa elämää eläneiden naisten todellisuuteen. Kirjailija on lähtenyt tutkimaan sukulaisensa historiaa ja avannut samalla laajalti teemaa, jonka lonkerot ulottuvat irtolaislainsädännön muodossa käsittämättömän pitkälle, aina 1900-luvun loppupuolelle.

En ole päässyt kirjassa vielä valtavan pitkälle, eivätkä ihan kaikki sukuselkkaukset ole itselleni lukijana mielenkiintoisia. Veikkaan kuitenkin tekeväni kirjan inspiroimana pyhiinvaelluksen tarinoiden seutuville ja legendaarisen Kotkan Ruusun, kenties seksiäkin myyneen parturin, maisemiin. Kirjailijalla on välillä häiritsevä tapa kommentoida seksityötä ja kertoa totuuksia, kuten kukapa ei järkyttyisi, jos oma sukulainen tekisi tällaista tai seksityö johti pitkään jatkuneena väistämättä alkoholismiin, mutta rivien välistä pääsen kurkkimaan siinä määrin kiehtovaan historiaan, että annan erimielisyyksiemme olla.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Esittelen tässä postauksessa kaksi kirjaa, joiden lukeminen on kirjoitushetkellä kesken, ja fiiliksiäni niistä. Sattumalta kumpikin tänään esittelemäni kirja liittyy Japaniin.

Minna Eväsoja: Melkein geisha – hurmaava ja hullu Japani (2017; äänikirja)

Japanilaisten perinteisten taidemuotojen tutkija jakaa toinen toistaan kiehtovampia anekdootteja omista vuosistaan Japanissa. Tuntuu, että melkein jokaisesta luvusta on tehnyt mieli pistää jotain muistiin: Eroottiset puukaiverrukset, joissa seksikohtausten taustalla seikkailee pavun kokoinen mies. Tarinan mukaan mies rakasti seksiä niin paljon, että jumalat muuttivat hänet pavun kokoiseksi, jotta hän saattoi tirkistellä seksiseikkailuja ympäri Japania. Se, että ennen Edo-kautta lähinnä kurtisaanit meikkasivat, ja vasta tuolloin harrastus yleistyi hyvien perheiden tyttöjen keskuudessa. Se, että siinä missä humalaiset miehet kourivat naisia ruuhkaisissa junissa, myös nuoret koulutytöt vilauttelevat vastapäisellä penkillä istuvien häiriöksi.

Kirjailija ei kutsu itseään geishaksi, ja kirjan nimikin on Eväsojaa haastatelleelta toimittajalta otettu liikanimi. Seksiteemaisten havaintojen lisäksi olen oppinut kirjasta muun muassa perinteisestä teetaiteesta, kaiseki-illallisista ja yliopistomaailmasta. Seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat kuitenkin lähellä sydäntäni, ja japanilainen kulttuuri on täynnä kontrasteja tarkkoine käytössääntöineen ja yllättävissä paikoissa lymyävine estottomuuksineen.

Tulevaisuudessa haluaisin syventyä nimenomaan geishoihin ja Edo-kauden kurtisaanien oiran-kulttuuriin, mutta Japanissa on niin paljon minulle juntille länsimaalaiselle vieraita sävyjä, että en uskoisi ymmärtäväni mitään, jos tarttuisin näihin aiheisiin jo nyt. Uskon, että tällaisista yleistajuisista suomalaisten kirjoittamista teoksista on tässä kohtaa helpoin aloittaa.

Junichiro Tanizaki: In Praise of Shadows (1933)

Japanilaiskirjailijan essee varjojen merkityksestä japanilaiselle kulttuurille on omiaan syventämään ymmärrystäni maan, kielen ja kulttuurin kontrasteista. Tämä on kyllä pakko lukea vielä uudemman kerran, sillä en ole kovin luottavainen siihen, että pystyn kerralla sisäistämään englanninkielisestä käännöksestä kaiken, mitä kirjailija on pyrkinyt ilmentämään. Essee on onneksi suhteellisen lyhyt, mutta pakottaa jatkuvasti pysähtymään ihmettelemään. Miten niinkin arkinen asia kuin vessa voi erota niin merkittävästi eri kulttuureissa.

Teksti saa myös pohtimaan, miten äärimmäisen jenkkisentrisiä ja englanninkieliseen maailmaan jumiutuneita me suomalaiset olemme omassa kulttuurielämässämme. Tanizaki pohtii, miltä tiede näyttäisi, jos japanilaiset olisivat kehittäneet omat fysiikan lakinsa eivätkä lainanneet niitä länsimaista. Totisesti: otamme itsestäänselvyyksinä ja ainoina totuuksina valtavasti asioita, joita emme enää osaa ajatella muulta kantilta.

Aiemmin ajattelin, että kirjoista ei uskalla sanoa mitään, ennen kuin ne on saanut luettua loppuun. Se johti siihen, että harvemmin sanoin mitään, sillä syystä tai toisesta moni teos jäi kesken. Nyt, kun aikaa on vapautunut hämmentävissä määrin puhelimella lojumisesta, huomaan tarttuvani yhä useammin fyysiseen tai äänikirjaan, mikä on iso ilo. Ehkä jossain kohtaa kaivan myös vanhan Kindleni vertauskuvallisesta naftaliinista, niin kirjat kulkevat matkassa vielä useampiin ympäristöihin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Ajan päätyttyä tsekkasin vielä kirjojen yksityiskohdat, kuten julkaisuvuodet.

Kerroin edellisessä postauksessa, millaisen tulkinnan tulevasta vuodesta sain ennustajalta, jolla vierailin vuoden alussa. Tänään jatkan aiheesta vielä hieman.

Olen kertonut tulkinnasta melko valikoidusti ihmisille ympärilläni. Yksi on sanonut, että noinhan voisi sanoa kenelle tahansa. Toinen on sanonut, että tuohan kuulostaa ihan tulihevosen vuodelta. (Rakastin The Year of the Whores -meemejä, joita netti oli täynnä kiinalaisen uudenvuoden aikaan.) 

Itse ajattelen, että tätä samaa tulkintaa ei olisi voinut tulla kenelle tahansa. Kaikki, mitä ennustaja sanoi, perustui joka tapauksessa kunkin kortin teemoihin. Kaikki tosin ei myöskään ainakaan ilmiselvästi osunut kohdilleen: luulen ennustajan olettaneen minut heteroksi ja cis-naiseksi, mikä vaikutti osaan tulkinnasta.

Sekin oli kiinnostavaa, että ennustaja ei halunnut tietää minusta oikeastaan mitään. Kun yritin kommentoida jotain, hän ystävällisesti totesi, että hänen ei tarvitse tietää. Jos menen joskus uudelleen tarot-tulkintaan, suurempi vuorovaikutteisuus voisi olla mielestäni hauskaa. Toisaalta oli kiva nähdä, mitä toinen tulevaisuudestani kertoi, kun hänellä ei ollut tietoa esimerkiksi työstäni, ihmissuhteistani tai menneisyyden kokemuksistani.

Sain runsaasti sauvakortteja. Tarot-pakassa on sauvoja (tuli), maljoja (vesi), miekkoja (ilma) ja lantteja (maa), ja jokaisella elementillä on omat erityispiirteensä. Sauvakortit kuvaavat intohimoa ja kannustavat tekemään sitä, mihin tuntee paloa. Maljat yhdistetään usein tunteisiin, miekat loogiseen ajatteluun ja lantit maalliseen hyvinvointiin. Sauvojen runsas lukumäärä ohjasi tulkintaa luovuuden ja taideprojektien suuntaan.

Huvituin vähän siitä, miten vähän lanttikortteja sain. Kirjoitan niin paljon rahasta, sijoitan ja opiskelen aihetta, että tuntui koomiselta saada niin vähän lanttikortteja. Toisaalta voi olla, että asiat rullaavat tätä nykyä niin automaattisesti, että aihe ei tarvitse jatkuvaa keskittymistä.

Tähän mennessä olen ehtinyt tarkastella vuotta ensimmäisten kolmen kuukauden osalta. Kirjoitin tulkinnasta päiväkirjaani heti sen jälkeen, ja jo nyt sinne kirjoittamani veikkaukset tulevasta huvittavat. Arvuuttelin muun muassa, olisiko suuri luova projekti Onlyfans, kirja vai Bitcoiniin sijoittaminen – ja toivon todella, että keksin ajalleni järkevämpää käyttöä kuin ainakaan jälkimmäisen noista.

Tällä hetkellä arvelen, että blogin kirjoittaminen on ennustajan puheissa toistunut taideprojektini. Bloggaamista edelsi varsin pitkä suunnittelujakso, mutta nyt kun olen ryhtynyt työn touhuun, olen ollut tästä valtavan innoissani. Katsotaan, meneekö nykyinen veikkaukseni nappiin, ja missä määrin tunnistan jälkikäteen merkityksiä tammikuussa nostetuille korteille.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.