Töistä ja toteutuneista unelmista

Olen viime aikoina inspiroitunut liikutukseen asti käydessäni kahviloissa, konserteissa tai museoissa. Miten älyttömän hienoa on päästä jonkun toisen toteutuneeseen unelmaan!

Teehuone, joka tarjoilee erityisen hyvää matchaa ja vaihtuvia pikku herkkuja. Joku on todennut, että tuollaisen minä haluan perustaa. Hiiteen palkkaduunit, minä haluan tarjota ihmisille kiireettömiä hetkiä arjen keskellä. Paikan, jossa ihastella tuoreita tulppaaneita ja juoda vaikka joka päivä kupposen eri teetä.

Taidenäyttely, jossa taiteilija toteaa vain olleensa aina utelias maailmasta ja löytäneensä sitä kautta kerta toisensa jälkeen inspiroiviin tilanteisiin. Miten valtavasti työtä oman ammattitaidon kehittäminen on vaatinut: vuosikymmenten testailua, eteenpäin yrittämistä ja milloin opiskelupaikasta, milloin edes pikkuisesta apurahasta haaveilua.

Konsertti, jossa esitetään teos, jota joku on säveltänyt parhaassa tapauksessa vuosikaudet. Esiintyjinä ihmisiä, jotka ovat nähneet aivan järjettömän paljon vaivaa oppiakseen instrumenttinsa ja päästäkseen esiintymään juuri siihen saliin juuri sinä päivänä.

Matkan varrella tulee varmasti epäilleeksi itseään kerta toisensa jälkeen. Tuleeko tästä ikinä mitään? Pääsenkö ikinä sinne, minne haluaisin? Tiedänkö edes, mihin olen menossa? Maailma on täynnä taitavia ihmisiä, joilla on paljon enemmän osaamista kuin minulla. Miksi minä?

Eräs viimeaikaisista kirjaihastuksistani esittelee utsuwaa, japanilaisia jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja käsitöitä. Siinä kerrotaan naisesta, jonka nimen unohdan harmikseni joka kerta, mutta joka opiskeli yliopistossa kankaiden painantaa. Tultuaan äidiksi hän ryhtyi pohtimaan uudelleen suhdettaan töihin ja päätti keskittyä siihen osaan kankaanpainantaa, josta piti eniten: paperin leikkaamiseen. Nykyään hän valmistaa paperista äärimmäisen koristeellisia esineitä. En edes muista, mitä varten, olen niin riemuissani siitä, että noin voi tehdä.

Japanin työkulttuurissa on varmasti valtavasti ongelmakohtia, joista en edes tiedä. Oletukseni on, että hyvin moni uupuu työkuormansa alle, samalla kun omia tunteita ei ole sopivaa esittää. En silti voi olla ihastumatta tarinoihin ihmisistä, jotka ovat treenanneet pelkkää sushiriisin käsittelyä kymmenen vuotta ennen kuin ovat olleet valmiit siirtymään kalojen pariin – vain saavuttaakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen työssä, jolla nähdään valtava merkitys.

Tuntuu, että liian usein arki ohjaa meidät grindaamaan ihan vain rahan takia. En ajattele, että nimenomaan työstä on pakko saada valtavia merkityksellisyyskiksejä. En silti voi olla miettimättä, miten lempeää olisi, jos useampi meistä tekisi töitä ensisijaisesti siksi, että kokee ne tärkeiksi, ei pakosta.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.