Matkalla kohti

Anteeksi mutta miten on mahdollista, että edellisestä tekstistä on melkein kaksi viikkoa? Varmaan siten, että olen vetänyt tukka putkella palkkaduuneja nyt, kun kesälomasijaisille on kysyntää. Olen tehnyt kuukaudessa reilusti enemmän tunteja kuin vakkarit tekisivät, koska olen halunnut kerätä kasaan mahdollisimman ison osan vuoden tienesteistä. Ihan hyvä tekniikka sinänsä, mutta nyt alan olla kyllä todella poikki. Onneksi tämän viikon jälkeen helpottaa oikeasti eikä vain työelämän loputtomalle uuvuttavuudelle naureskelevissa meemeissä.

Muistelen keväistä matkaa, josta tuntuu olevan ikuisuus. Miten olen jälleen jossain sumpussa, jossa en kuvitellut, että olisin enää matkalta palattuani. Tiedän kyllä, että ihmisen stressitasot palaavat lomaa edeltävälle tasolle parissa viikossa loman päätyttyä, mutta en ajatellut, että olisin tässä mielessä ihminen. Olen jälleen huolissani työn riittävyydestä, omasta riittävyydestäni, rahasta ja tulevaisuudesta, vaikka pari kuukautta sitten kaikki oli niin selvää. Miten tässä näin kävi?

Tänään olen viettänyt aikaa taas Jostain Muusta haaveillen, kun työt ovat väsyttäneet. Pitäisikö hakea ensi vuonna ihan eri hommiin? Mutta miksi ihmeessä, kun kyllä tämäkin pyörii ihan ok? Yritän palauttaa itseeni varmuutta, jota tunsin aikaisemmin, mutta mitä enemmän väsyttää ja mitä enemmän murehtii, sitä hankalampaa se on.

Törmäsin blogitekstiin, jossa kirjoittaja kertoi luopuneensa kaikista tavoitteistaan. Hän päätti elää päivän kerrallaan, ja hänelle se näytti tavoitteiden totaaliselta välttelyltä. En samaistu moiseen, mutta löydän itseni jatkuvasti kyseenalaistamasta omia aiempia tavoitteitani. Rahatavoitteet ovat yksi suosikkini, sillä aina kun mietin asiaa hetken pidempään, totean, että elämänlaatuni tuskin paranee merkittävästi, oli minulla sitten säästössä 50 000 euroa tai 60 000 euroa. Valtaosallehan nuo ovat joka tapauksessa ihan ufoja summia, miksi en chillaisi?

Myös kirjoittamiseen liittyvät tavoitteet mietityttävät aika ajoin. Olen pohtinut, miksi minun tarvitsisi saada kirjoja julkaistuksi. Tarvitsenko muiden hyväksyntää ja huomiota? Kaipaako kukaan tekstejäni, kun eivät edes tiedä, mistä jäävät paitsi? Nyttemmin olen todennut, että ainoa järkevä tapa perustella kirjoittaminen itselleen on todeta, että se on itseisarvoisen tärkeää. Se on minulle tärkeää, ja se riittää.

Siinä missä bloggaajakollega luopuu kaikista tavoitteistaan, minä jatkan omien rustailua sinne tänne. Nyt tavoitteenani on kirjoittaa joka arkipäivä 1–2 tuntia riippuen siitä, kuinka paljon muuta hommaa päivässä on. Myös somevälttely jatkuu, ja viikottaiset puhelinaikani ovat keskimäärin 2–2,5 tuntia päivässä. 

Näyttää siltä, että asiat lopulta etenevät juuri oikeaan suuntaan, vaikka joka hetkessä siltä ei tuntuisikaan.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.