Lapsi

Näin unta, jossa halusin lapsen. Se aiheutti unessa hirveästi kriiseiltävää ja ihmissuhdedraamaa, eikä pohdinta päättynyt heräämiseen. Tätäkö on kolmekymppisyys?

En halua lasta. Ajattelen itse, että jos haluaa lapsen, täytyy olla valmis ottamaan sika säkissä. Moniin asioihin voi vaikuttaa kasvatuksella, mutta on myös hirveästi asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Lapsi voi kaatua pyöräillessään tai lyödä päänsä uimahallin lattiaan ja halvaantua loppuiäksi, ja sen asian kanssa on sitten vain elettävä.

Vaikka lapsi olisikin ableistisiin kriteereihini riittävän tervekehoinen, pitäisin isona riskinä sitä, ettemme vain tulisi toimeen. En usko, että pystyisin irtautumaan kaikesta miesvitutuksestani siinä määrin, että voisin kasvattaa poikalasta. En myöskään haluaisi lapsestani jalkapalloilijaa, natsia tai gameriä, joka täyttää asuntoni konsoleillaan ja rumalla pelituolillaan.

Näiden lisäksi en pysty luottamaan siihen, ettenkö jäisi lasta kasvattaessa todella yksin. Rakastan kumppaniani ja uskon, että voisimme muodostaa hyvän vanhemmuustiimin ja hoitaa kaikki velvollisuutemme. Uskon myös, että voisimme yhdessä nauttia pienen ihmisen kasvun seuraamisesta ja maailman ihmettelystä hänen kanssaan. Pidän kuitenkin hyvin todennäköisenä, että kaipaisimme niin paljon takaisin kahdenkeskiseen elämäämme, että päätyisimme lopulta eroamaan. Olisin todennäköisesti itse synnyttäjä, ja veikkaan, että jo pelkästään sen myötä vastuu lapsesta jäisi erotessa enemmän minulle. 

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä pelkään myös, että vaikka haluaisimmekin huolehtia lapsesta yhdessä, jokin lainsäädäntöuudistus määräisikin, että lapsella saa olla vain yksi naispuolinen vanhempi. Tällainenkin dystopia on totta Italiassa, jossa lesboperheiden vanhemmista toinen menetti oikeutensa huoltajuuteen noin vain.

Jos luottaisin siihen, että yhteiskunta tukee tarvittaessa ja mahdollistaa kaikille ihmisarvoisen elämän, saattaisin ajatella toisin. Nykyisellään pidän kuitenkin liian suurena riskinä sitä, että lapsi sitoisi minut elämään, jollaista en halua, enkä katkeroitumiseltani pystyisi takaamaan lapselle sellaista hyvinvointia, jonka hän ansaitsisi.

Enkä ole edes päässyt murheilussani ilmastokriisiin tai muihin globaaleihin huoliin asti! Turha toisaalta mennäkään. En itse ajattele, että maailma olisi niin kauhea paikka, etteikö tänne kannattaisi tehdä lapsia. Elämä on monin tavoin ainutlaatuisen arvokasta, ja jokaisen, joka todella haluaa lapsia, pitäisi pystyä sellaisia tuomaan tänne maailmaa ihmettelemään. Minä en vain ole yksi heistä.

Samaan aikaan kun iloitsen siitä, että tunnistan nämä ajatukset itsessäni, aiheuttavat ne häpeää ja suruakin. Minusta on surullista huomata, kuinka paljon riskejä näen vanhemmuudessa. On myös surullinen ajatus, että en luottaisi yhteiskunnan tai välttämättä toisen vanhemmankaan apuun lapsen kasvattamisessa. Se kertoo ennen kaikkea omista menneisyyden kokemuksistani, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan, että monissa tilanteissa on selvittävä yksin. Toisaalta siinä on myös hyvä annos realismia: hyvinvointiyhteiskunta alkaa olla historiaa, biologiset äidit ovat tilastollisesti paljon useammin yksin kasvattajina kuin toiset vanhemmat, eikä valtaosan ympärillä enää ole sellaisia kyläyhteisöjä kuin joskus sata vuotta sitten, joissa kaikki osallistuvat lasten kasvattamiseen.

Mitä sitten teen, jos en lapsia? Toivottavasti vietän pitkän ja mielenkiintoisen elämän läheisteni ympäröimänä. Toivon saavani vanheta yhdessä kumppanini ja rakkaiden ystävieni kanssa. Toivon, että kirjoittaisin hyllyllisen kauniita teoksia, joista osaisin olla ylpeä. Toivon, että saisin olla pitkään terve ja seikkailla hyvältä tuntuvalla tavalla ympäri maailmaa.