Vauvakuume?

Tuntuu, että olen elänyt leppoisasti liki kolmekymppiseksi tietäen tasan, mitä elämältäni haluan – ja mitä en halua. Ja nyt, puff, heräsin kesään 2026 ja yhtäkkiä mietinkin asioita, joita en ole ikinä miettinyt. Haluaisinko sittenkin lapsia?

Tunteet heittävät laidasta laitaan. Itken paljon. Itken sitä, millaista olisi, jos en koskaan saisi lapsia. Itken sitä, millaista olisi luopua kaikista niistä jutuista, joita olisi helpointa tehdä ilman lapsia. Itken sitä, millaista olisi, jos lapsellani olisi vaikea kehitysvamma ja minusta tulisi hänen omaishoitajansa. Ns. tosi ajankohtaisia juttuja.

Olen lukenut artikkeleita ja keskusteluja siitä, kannattaako lapsia hankkia. Ne ovat ihan läppää. Ei-lista on rationaalinen ja pitkä: riskit omalle terveydelle, parisuhde kärsii, eläkekertymä kärsii, urakehitys kärsii, vapaa-aikaa ei ole enää ikinä, ei pysty harrastamaan eikä matkustelemaan eikä näkemään ystäviä. Ja sitten kyllä-perustelut: onhan ne ihania hei.

Tuntuu absurdilta, että tällaisesta pitäisi olla varma muutaman vuoden sisällä. Vaikka tiedän, että jengi saa terveitä lapsia vielä nelikymppisenäkin, ajattelen, että jos kolmevitoseksi mennessä en ole toimeentunut, jätän homman joka tapauksessa sikseen. Samalla tuntuu lohdulliselta, että minulla on aikaa miettiä. Ehdin yhä miettiä ihan rauhassakin. Saan miettiä yhdessä puolisoni kanssa.

Ihan tavallinen plussien ja miinusten listaus ei tunnu luontevalta lasta pohtiessa. Sen sijaan olen yrittänyt miettiä, millaista elämäni olisi, jos minulla olisi lapsi, ja millaista elämäni olisi, jos minulla ei tulevaisuudessakaan olisi lasta.

Jos minulla olisi lapsi, elämäni näyttäisi todennäköisesti aika erilaiselta kuin nyt. Muuttaisimme lähemmäs sukulaisten tukiverkkoja. Valitsisimme asuinpaikan koulun perusteella niin, että arki olisi mahdollisimman helppo järjestää. Vakiduunissa liihotteleva puolisoni voisi jäädä pidemmäksi aikaa vanhempainvapaalle. Niiden loputtua minä voisin järjestää työarkeni niin, että lapsi voisi olla vain osa-aikaisesti päiväkodissa. Elämä pyörisi aivan uudella tapaa perheen, suvun ja arkisen lapsiperhepuuhastelun ympärillä. Kuvitelmissani veisin lasta kirjastoon, metsäretkille, opettaisin tunnistamaan sieniä, lukisin valtavan määrän kirjoja ääneen, selvittäisin kaikki ilmaiset ja edulliset lähiseudun lapsiperhetouhotettavat ja tekisin juoksulenkkejä vaunujen kanssa. Tekisin luultavasti nykyistä vähemmän töitä, mutta yrittäisin tehdä palkkatöitä niin paljon kuin mahdollista uusien aikataulurajoitteiden puitteissa. Voisin olla taloudellisesti suht riippumaton ehkä viidenkympin hujakoilla, jos nykyisiin sijoituksiin ei tarvitsisi välissä juuri koskea. Tekisimme silloin tällöin ulkomaanmatkoja, ja ne olisivat eri tavalla ihania kuin matkat, joita voi tehdä ilman lapsia. Opettelisin kirjoittamaan silloin, kun pystyn. Olga Ravnin inspiroimana kirjoittaisin romaanin tekstinpätkistä, jotka ehdin väsätä hakiessani lasta päiväkodista. Tekisin Pikku Kakkosesta kirjoitustuokion ja pärjäisin urhoollisesti vähilläkin yöunilla. Hyödyntäisin seksitöiden arkeen tuomaa joustoa, mutta olisin suuremmassa riskissä joutua tekemään niitä myös sellaisessa tilanteessa, jossa en olisi hommasta erityisen innoissani.

Jos minulla ei olisi lasta, voisin jatkaa elämääni tämäntyylisenä hyvällä lykyllä vaikka kuinka pitkään. Asuisin samassa paikassa kuin nytkin, ehkä jossain kohtaa muuttaisin isompaan kämppään ja hankkisin flyygelin. Minun olisi helppo tehdä töitä vain sen verran kuin koen tarvitsevani, ja talouden miettiminen olisi juuri niin leppoisaa kuin se tähänkin asti on ollut. Työttömyys ei olisi niin paha juttu, voisin opiskella mielin määrin vaikka mitä, ja voisin huoletta lopettaa horoilunkin milloin tahansa. Voisin matkustaa mihin tahansa, toteuttaa puolisoni kanssa kaikki ne seikkailut, joista olemme unelmoineet, ja monta sellaistakin, joita emme ole vielä osanneet edes ajatella. Voisimme hankkia reissupakun ja kiertää Eurooppaa. Ehkä puolisoni voisi jossain kohtaa ottaa sapattivapaata, ja voisimme seikkailla maailmalla vaikka vuoden. Pystyisin kehittymään shibarissa juuri niin taitavaksi kuin haluaisin, kun aikaa harrastamiselle olisi enemmän kuin lapsen kanssa. Voisin kirjoittaa vaikka hyllymetrillisen kirjoja, aikaa kun olisi.

Mitä enemmän ajattelen lapsen kanssa elämistä, sitä helpommalta elämä ilman lasta tuntuu. Olen yllättynyt siitä, miten moni asia tuntuu mahdolliselta myös lapsen kanssa: voisimme reissata, löytäisin yhä aikaa kirjoittamiselle, ja kyllä jotkut asuvat osan vuodesta pakettiautossakin muksun kanssa. Harva asia tuntuu mahdottomalta, mutta niitä saisi jakaa aivan uudella tapaa aivan uuden ihmisen kanssa. Se kuulostaa aika ihanalta. Ja sitten toisaalta: miten ihanaa on, jos sen kaiken saa toteuttaa kaksin oman rakkaan kanssa! Ehkä tätä peliä ei voi kuin voittaa.

Vaikka aluksi olinkin omista ajatuksistani ihan että hyi yäk ei, nyt lapsen hankkimisen perinpohjainen mietiskely tuntuu lempeältä. Olen saanut jakaa ajatuksia läheisilleni ja päässyt kuulemaan myös horokollegoiden mietteitä. On tuntunut arvokkaalta kuulla muiden kokemuksista ja pohdinnoista ja huomata, että en todellakaan ole ensimmäinen, joka näitä juttuja pyörittelee mielessään. Joka tapauksessa alan hyväksyä, että elämäni ei enää koskaan ole sellaista, jossa lapsiasia ei olisi ikinä pyörinyt mielessä. Jos saan lapsen, se mullistaa elämäni. Jos haluaisin lapsen mutta en saa sellaista, se muuttaa jälleen elämääni. Jos totean, että tämä ei kiinnosta muuten kuin pohdiskelun asteella, elän elämääni uudella varmuudella.

Palaan jälleen miettimään kirjoittamista. Jos ajattelen, että se olisi mahdollista lapsen kanssa, miten älyttömän helppoa se on ilman lasta! Kaikki perustelut sille, miksi en kirjoita itselleni tärkeitä asioita joka päivä kahta tuntia, ovat tekosyitä. Ehkä vaihtoehdot ovat nämä: joko hankin lapsen tai ryhdyn vapaaksi kirjoittajaksi.

Entä jos elämä lopulta menee juuri niin kuin on tarkoituskin?

Tähän tekstiin meni 30 minuuttia.