Paperisilppurin leopardit

On hirveää yrittää kirjoittaa iltaisin. Aamuisin fiilis on itsevarman leppoisa, kyllähän minä mitä vain jaksan, mutta en muuten jaksa enää iltakymmenen jälkeen. Olen taas tänään lojunut palkkatöiden vuoksi hirvittävän paljon tietokoneella, ja olo on hyinen. Vaihdoin näytön värisävyn kellertäväksi, jotta silmät rasittuisivat vähemmän, mutta mielen rasitukseen sillä ei ole ollut vaikutusta.

Tänään melkein kehuin tekoälyä. On asioita, joita se helpottaa. Se oikolukee vieraskieliset viestini, uskon pystyväni arvioimaan, mitkä virheet kannattaa korjata. Se auttaa isojen tekstimassojen käsittelyssä. Se ratkaisee ongelmia, joita minulla ei ole aikaa ratkaista. Vähentääkö se stressiä? En usko. Tuntuu, että mitä nopeammin pystyn hoitamaan yhä useammat asiat, sitä kuormittuneempi päivän päätteeksi olen.

Katselen taulua, jossa naivistiset leopardit kiipeilevät tietokonepöydän päällä. Paiskovat näppäimistöjä kokolattiamatolle ja mupeltavat paperisilppurin sisältöä. Meinasin ensin kirjoittaa toivovani, että voisin itse tehdä samoin. Tosiasiassa luulen, että olen nimenomaan tuo roskaa mutustava kissaeläin, paiskaan näppäimistön lattialle vain poimiakseni sen hetkeä myöhemmin takaisin, anteeksi en tarkoittanut sitä, yksi juttu piti vielä hoitaa.

Tämä on nyt leikkikenttäni. Ei ehkä savanni, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin. Voisin pyytää tekoälyä näyttämään, miten tämäkin hoidettaisiin minua tehokkaammin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.