Ois niin kiva
Olen kirjoittanut blogitekstejä jo melkein 140 liuskaa. Tuntuu vähän liikuttavalta huomata, miten paljon niitä on kolmessa kuukaudessa kertynyt. Ihan jokainen ei ole mitenkään erityinen, mutta joukossa on useita tekstejä, joihin olen erittäin tyytyväinen etenkin omatekoisen aikarajoituksen huomioiden. Joka tapauksessa minulla on reilusti yli sata liuskaa eheitä tekstejä, eikä ole tuntunut edes erityisen vaikealta päästä tähän pisteeseen. Hyvä minä!
Tänään pohdin vaihteeksi tyytyväisyyttä. Aivan megavaikea laji. Ei kaikilla elämän osa-alueilla, mutta niillä joilla se on, niin rraaah. Tällä viikolla olen fiilistellyt unelmakämppinä ainakin retkipakua, huvilaa, huutokaupassa näkemääni jugend-talon ullakkoasuntoa ja Alppilan megapieniä yksiöitä, joihin olisi niiiiin kätevä ja kiva järjestää lisätilaa parven avulla. Toisaalta juuri viikonloppuna fiilistelin sitä, miten ihana kämppä minulla on, ja haavelmissani elelen ja taiteilen siellä vielä vuosia, vuosia.
Unelmointi ja “ois niin kiva”-haaveilu on toki itsessään kivaa. Minusta on hauskaa mietiskellä, että tää vois asua tuolla ja sit tää vois tehä silleen ja tälleen, aivan kuin lapsuuden leikeissä tai tarinan hahmoja luodessa. Väsyttävän usein löydän itseni kuitenkin pohtimasta, miten oikeasti saisin jonkin päähänpistoni toteutettua. En halua jättää haaveilun asteelle asioita, joilla on minulle aidosti merkitystä, mutta en sen enempää haluaisi tuhlata aikaani suunnittelemalla juttuja, joita en tosiasiassa edes haluaisi toteuttaa. Se vaikeuttaa keskittymistä kaikkeen siihen, mitä itsellä jo on.
Tyytymättömyyteen sorrun kerta toisensa jälkeen myös työkuvioiden miettimisessä. Esimerkkinä eilen mainitut pakit potentiaalisesta unelmaduunista: Tiedän itsekin, että minulla ei oikeastaan ole syytä tai motivaatiota sitouttaa itseäni joka viikko samanlaisena toistuvaan palkkatyötahtiin ja siihen, että joudun kysymään joltakulta, saisinko pitää vapaapäivän jonain random tiistaina. Silti ajattelen, että tällainen kuvio ratkaisisi jonkin ongelman, jota nykyinen elämäni ei pysty ratkaisemaan – tässä tapauksessa sen, että priorisoin ajankäytössäni aina jotain muuta kuin kirjoittamista.
Tosiasiassa ei ole mitään syytä, miksi en pystyisi järjestämään nykyarkeenikin kirjoittamiselle vastaavaa tilaa kuin saamatta jääneen työn arjessa. Ehkä jatkossakin on aikoja, kun väliaikaisesti on keskityttävä johonkin muuhun, sillä kesäkuukaudet ovat yleensä palkkatöissä kaikkein hektisimpiä, mutta vuoteen jäisi silti kohtuuttoman monta kuukautta, jolloin voisin panostaa pääasiassa omaan luovaan tekemiseeni.
En vain tee niin. Pompin haave-elämästä toiseen ja harhautan mieltäni jatkuvasti.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.