Olga Ravn ja omien valintojen suru

Luen aivan törkeän hyvää kirjaa, Olga Ravnin Minun työni. Kirjaa suositeltiin minulle jo jonkin aikaa sitten, mutta en keksinyt, miksi tarttuisin äitiydestä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertovaan teokseen.

Nyt teksti on kuitenkin tuntunut älyttömän ajankohtaiselta luettavalta – sen lisäksi, että kirja on yksinkertaisesti hiton hyvin kirjoitettu. Nähtyäni pari vauvaunta kysymys lasten hankkimisesta on pyörinyt mielessä enemmän kuin ikinä. Sitä on ollut vaikea kohdata. Olen ollut niin varma siitä, että en halua ikinä lapsia, että ajatus varmuuden järkkymisestä tuntuu todella pelottavalta.

Ravn kirjoittaa upean rehellisesti lapsen saamiseen liittyvistä tunteista ja kehollisuudesta. Siitä, miten vaikeaa ja epäolennaista parisuhteesta huolehtiminen on, kun kaiken huomionsa haluaa antaa lapselle. Miten vaikeaa on luottaa, että toinenkin on valmis kantamaan vastuuta. Miltä tuntuu unohtaa, kuka itse on, ja millaiseksi mössöksi aika ja elämä muuttuu lapsen saamisen myötä.

Kirja toimii itse asiassa erinomaisena ehkäisyvalistuksena. Silti olen löytänyt itseni itkemästä, miten en ikinä pääse makoilemaan uunituoreena ydinperheenä sairaalasänkyyn tai kärräilemään lastani pitkin mukulakivikatuja. Erästäkin murrosikää kuvaavaa kirjaa siteeratakseni: Mitä kummaa minussa tapahtuu?

En yksinkertaisesti usko, että voisin haluta lasta niin paljon, että sen hankkiminen oikeuttaisi kaiken, mistä sen vuoksi joutuisin luopumaan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen käsittänyt, että lapsen hankkimisen myötä ei voi viettää kaikkea vapaa-aikaansa kaksin kumppanin kanssa, kierrellä ympäri Suomea horoilemassa tai päättää muuttaa ex tempore Vietnamiin. Uskon kuitenkin, että aiheen ihmettely on juuri nyt tärkeää, ja haluan antaa sille sen tarvitseman tilan.

Tuntuu todella oudolta surra luopumista jostain, mitä ei halua. Onko sellainen edes mahdollista, vai olenko ymmärtänyt itseni väärin?

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.