Sijoitusvaikuttaja Merja Mähkä oli sunnuntaina 8.3. Huomenta Suomessa puhumassa naisista, rahasta ja sijoittamisesta. En katsonut haastattelua, mutta viehdyin Merjan Instagramissa esiin nostamaan pätkään haastattelusta. Siinä hän kertoo isoäidistään, joka suhtautui päättäväisen tyytyväisesti kaikkeen, mitä hänellä oli. Mummolla oli maailman paras talo, maailman parhaat kattilat ja vielä maailman parhaat sukulaisetkin.

Päättäväinen tyytyväisyys on käsite, jonka haluaisin laajemminkin lanseerata kuvaamaan elämään suhtautumista. Tyytyväisyyteen opettelu on valtavan tärkeää sekä taloudellisen riippumattomuuden tavoittelun että ihan yleisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Puhun nimenomaan tyytyväisyyteen opettelusta, sillä suurelta osin kyse on juuri siitä. Tietenkin monella on tilanteita, joihin ei yksinkertaisesti kannata olla tyytyväinen: jos puoliso on väkivaltainen, työnantaja lakkaa maksamasta palkkaa ja vessanpönttö sylkee kaiken sinne koskaan päätyneen ulos, positiivisen kautta ajatteleminen ei tilannetta pelasta.

Useimmilla meistä suuri osa asioista on kuitenkin vähintään ihan hyvin. Jos sinulla on asunto, nettiyhteys, suhteellisen säännölliset ja perustarpeesi täyttävät tulot sekä ainakin pari ystävää, se on jo oikeasti aika paljon. 

Vaikka kaikki ei olisi optimaalisesti, päättäväinen tyytyväisyys voi auttaa tunnistamaan, mitkä asiat ovat hyvin. Se vapauttaa kaistaa sille, että ongelmiinkin pystyy löytämään ratkaisuja.

Tyytyväisyys ei ole helppo laji, vaikka kuinka päättäisi olla siinä hyvä. Sen opettelu vie aikaa. Jos pystyy samalla opettelemaan tunnistamaan, miten oma toiminta vaikuttaa asioihin, ollaan jo pitkällä.

Sijoittaminen herättää monissa suuria tunteita. Miten edes voi väittää olevansa tyytyväinen, jos kerran koko ajan pitää saada lisää rahaa? Samaa voisi kysyä heiltä, jotka aina rahaa saadessaan pistävät kaiken palamaan. Lopputulos? Rahaa on saatava lisää.

Taloudellisen riippumattomuuden tavoittelussa tyytyväisyys on tärkeää nimenomaan siksi, että on hyvä oppia tunnistamaan, mikä on oikeasti tärkeää. Minulle tärkeää on läheisten kanssa ja harrastusten parissa vietetty aika, nyt ja tulevaisuudessa. En voi grindata nyt päättömästi ja käyttää kaikkea aikaani rahan tekemiseen, koska se ei ole prioriteettini.

Toisaalta minun kannattaa suhtautua kuluttamiseen maltillisesti, jotta minun ei tarvitse käyttää kaikkea aikaani uuden rahan hankkimiseen. Kun osa tuloista jää säästöön ja pystyn sijoittamaan sen, tiedän, että tulevaisuudessa minun tarvitsee käyttää entistä vähemmän aikaa rahan keräämiseen.

Näin voin keskittyä siihen, mikä on oikeasti tärkeää.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Pörssissä on riittänyt viime aikoina sotien vuoksi ihmeteltävää. Salkkuni arvosta on sulanut kuukaudessa noin 4 000 euroa eli 8 prosenttia. Jos tarvitsisin rahoja juuri nyt, voisi hikoiluttaa, mutta tosiasiassa näen vain lähenevät oston paikat.

Pitkäjänteisessä sijoittamisessa on tärkeää, että strategiaansa ei muuta jokaisessa pikku notkahduksessa, joita pörssissä sattuu. Pörssiromahduksen ajoittaminen ei oikeastaan kannata, sillä epäonnistumisen todennäköisyydet ovat niin suuret. Muistan Esa Juntusen Viisas sijoittaja -kirjoittajasta sitaatin, joka taisi olla Warren Buffetilta:

On kahdenlaisia sijoittajia. Heitä, jotka tietävät, että eivät osaa ajoittaa pörssiä, ja heitä, jotka eivät tiedä.

… ja siitä huolimatta höpötän tässä tekstissä nimenomaan pörssin liikkeiden ajoittamisesta.

Jos olisin puhtaan rationaalinen ja passiivinen sijoittaja, minulla olisi huomattavasti nykyistä vähemmän rahaa säästö- ja käyttötileillä. Laittaisin pörssiin joka kuukausi kaikki rahat, jotka jäävät yli 6–12 kuukauden puskuristani.

Sen sijaan puskurini on paisunut aivan ylimittaiseksi, koska odotan sopivaa ajankohtaa laittaa pörssiin nykyistä enemmän rahaa. Syy on yksinkertainen: olen ihminen. Ajatus siitä, että sijoitan tällä hetkellä 1700 euroa kuussa ja että aion jatkaa sitä vähintään 1,5 vuotta (josta n. tonni omaa rahaa ja loput opintolainaa), tuntuu jo niin älyttömältä, että en tiedä, miten päin olla. En yksinkertaisesti pysty käsittämään ajatusta, että sijoittaisin 2000 euroa kuussa, joten en sitä toistaiseksi ole tehnyt.

Pian voisi kuitenkin olla aika. Tässä hahmotelma siitä, miten toimin kurssien dropatessa.

Sijoitettavanani on pörssiromahdusta varten noin 20 000 – 25 000 euroa, lähitulevaisuuden työtilanteesta ja omien hermojeni kestävyydestä riippuen.

Jos salkkuni arvo laskee ATH:sta (all time highsta, kaikkein korkeimmasta kohdastaan) 10 %, nostan kuukausittaisen sijoitussumman 2000 euroon.

Jos salkkuni arvo tippuu 25 % ATH:sta, nostan kuukausittaisen sijoitussumman 2500–3000 euroon. Jatkan tätä niin kauan kuin pystyn tai tuntuu järkevältä.

Jos salkkuni arvo tippuu 40 % ATH:sta, teen todella ison oston yhdessä tai parissa erässä, 10 000 – 15 000 euroa.

Fakta on, että jossain kohtaa kurssit tippuvat. Eri asia, milloin ja paljonko.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Tavoitteenani on, että minulla on sijoituksissa 400 000 euroa viimeistään silloin kun olen 45-vuotias. Tähän on noin 16 vuotta.

Vaikka luottamukseni työelämään ja omaan jaksamiseeni on parantunut viime vuosina, en uskalla laskea toivoani sen varaan, että pystyn sijoittamaan tietyn summan kuukaudessa seuraavien 16 vuoden ajan. Haluankin panostaa mahdollisimman paljon lähitulevaisuuden sijoittamiseen, sillä siitä pystyn tekemään edes kohtalaisen järkeviä arvioita.

2026–2027 eli 29–30-vuotiaana sijoitan 1 700 euroa kuukaudessa. Tänä ja ensi vuonna pitäisi vielä sijoittaa siis noin 37 000 euroa. Tästä 17 000 euroa on opintolainaa, loput käytännössä säästöjä. Tavoitteena on, että minulla on vuoden 2027 loppuun mennessä 100 000 euroa sijoituksissa. 

31–35-vuotiaana sijoitan 850 euroa kuukaudessa. Tämä tarkoittaa 51 000 euroa. Laskennallisesti opintolainat ja säästöt on tähän mennessä käytetty, joten sijoitan vuosittain noin kymppitonnin uusia tuloja. Tavoitteena on, että minulla on 35-vuotiaana 200 000 euroa sijoituksissa.

36–40-vuotiaana sijoitan 250 euroa kuukaudessa. Tämä tarkoittaa 15 000 euroa eli vuosittain 3 000 euroa, ei paha. Tavoitteena on, että minulla on 40-vuotiaana 300 000 euroa sijoituksissa.

Tämän jälkeen minun ei ole pakko sijoittaa ollenkaan lisää rahaa, jos en halua. Korkoa korolle -ilmiö pitää huolen lopusta.

37 000 euroa + 51 000 euroa + 15 000 euroa = 103 000 euroa 12 vuoden aikana.

Tämä tarkoittaa 8 600 euroa vuodessa eli noin 720 euroa kuukaudessa.

Entä jos opintolainan ja nykyiset säästöt eli vuosien 2026–2027 osuuden poistaa laskuista? Tarvitsen 66 000 euroa vuosien 2028–2037 aikana. 6 600 euroa vuodessa, 550 euroa kuukaudessa.

Sanoisin, että tällainen summa on varsin helposti saavutettavissa, kunhan pysyn työkykyisenä. Käytännössä tienaan noita vuodesta 2028 alkaen tarvitsemiani rahoja jo nyt, mikä vähentää tulevaa tienaustarvetta entisestään. Samalla tykkään työelämästäni koko ajan aiempaa enemmän, mikä lisää sen todennäköisyyttä, että pystyn myös tulevaisuudessa sijoittamaan reilusti enemmän kuin nyt uskallan odottaa.

Olen laskenut, että sijoitukseni tuottavat keskimäärin 7 prosenttia vuodessa. Tähän mennessä salkkuni vuotuinen tuotto on hyörinyt 10 prosentin hujakoilla.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla. Tarkistin vielä jälkikäteen, että en vedellyt lukuja aivan hatusta. Käytännössä olen kuitenkin laskeskellut näitä juttuja niin moneen kertaan, että luvut ovat jääneet mieleen yllättävän tarkkoina.

Minulla on tällä hetkellä Nordnetissä noin 60 000 euroa. Olen sijoittanut kuukausittain vuodesta 2019 lähtien, ensin 50 euroa kuukaudessa Nordnetin Suomi-indeksirahastoon, pian toiset 50 euroa Nordnetin Ruotsi-indeksirahastoon. Vuonna 2020 ryhdyin sijoittamaan 500 euroa kuukaudessa ja ostin paria suoraa osakettakin.

Kävin opintojen ohessa töissä, mutta ajattelen sijoittaneeni ennen kaikkea opintolainaani. Nostin ensimmäisten opintojeni aikana kaiken kaikkiaan 26 000 euroa opintolainaa, josta on jäljellä hieman alle 7 000 euroa. Nykyisten opintojeni aikana olen nostanut noin 11 000 euroa uutta lainaa, ja tarkoituksenani on nostaa vielä kahden lukuvuoden edestä lisää lainaa. Opintolainojen lisäksi olen sijoittanut omista tuloistani säästämiäni rahoja.

Mikä sai maksamaan opintolainaa takaisin, kun nyt kuitenkin nostan sitä lisää? Riskinsietokyky. Korot pomppasivat reilusti samoihin aikoihin kun tein paljon palkkatöitä, ja koin mielekkääksi maksaa opintolainaa nopeampaan tahtiin pois. Paremman tuoton olisi saanut pörssissä, mutta sijoittaminen onkin ennen kaikkea mielenhallintalaji. Pari vuotta sitten minulle toi enemmän mielenrauhaa se, että sain lainoja alemmas. 

Nyt suhtaudun rennommin siihen, että saan kyllä sekä asunto- että opintolainan maksettua. Silti tekisi mieli hankkiutua tuosta vanhasta opintolainasta vielä tämän vuosikymmenen aikana eroon, vaikka pakko ei olisi.

Tällä hetkellä sijoitan 1 700 euroa kuukaudessa, noin tonnin omaa rahaa ja 700 euroa lainaa. Käteiskassani on aivan tarpeettoman suuri, mutta en raaski nostaa kuukausittaista sijoitussummaani. Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että odottelen ylimääräisine rahoineni rauhassa pörssiromahdusta. Pahimmassa tapauksessa jatkan näin suurella summalla vuoden pari pidempään kuin nyt suunnittelen, ja se jos mikä olisi ensimmäisen maailman ongelma.

Mutta siis mistä nämä rahat ovat tulleet? Kuukausittaiset nettotuloni ovat viimeiset pari vuotta olleet noin 2 500 euroa. Vaikka olen innokas sijoittaja, olen aina ollut aika laiska tulojeni ja menojeni seuraaja. Yrityksen perustamisen myötä hommaa on pitänyt harjoitella uusissa määrin, mutta aiemmat tuloni ovat muodostuneet niin monista pätkähommista, että ainoa tapa selvittää tarkemmat kuukausituloni olisi kaivaa esiin menneiden vuosien verotuspäätökset.

Kun opiskelin päätoimisesti, kulutukseni oli kuitenkin olematonta. Nykyään käytän noin 1 200 euroa kuukaudessa, mikä jättää edelleen runsaasti säästöön ja sijoituksiin.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen viime aikoina lukenut niin monta artikkelia taloudellisesta riippumattomuudesta ja sijoittamisesta, että alan pohtia, onko kyse enää algoritmien yksitoikkoisuudesta vai sittenkin jo pörssisyklin lähenevästä huipusta.

Tänään vuorossa oli Helsingin Sanomien artikkeli noin kolmen miljoonan omaisuuden itselleen kartuttaneesta (”kartuttaminen” tuntuu muotisanalta) Aalto-yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttosesta. Kuten yleensä näissä teksteissä, tässäkin ihmeteltiin, mistä rahat ovat tulleet. Itselleni mielenkiintoisempaa oli, että jutussa käsiteltiin Puttosen rahasuhdetta ja vuosikausia kerätyn rahan kuluttamisen vaikeutta.

Elintasoni on noussut selkeästi viiden vuoden takaisesta, jolloin olin vasta aloittelemassa säännöllisempää työelämää. Olin tottunut opiskelijabudjetilla elelyyn, ja sama jatkui, vaikka tulot nousivat. Maksoin asumisesta opiskelijakämpässä 250 euroa, kun nyt maksan lainalyhennykset, korot, vastikkeet, sähköt ja vakuutukset mukaan lukien noin 570 euroa kuukaudessa. Asumiskuluni ovat yhä edulliset, mutta prosentuaalisesti kasvu on joka tapauksessa hurja.

Onpa muukin muuttunut. Käyn yhä useammin lounaalla siellä, missä sattuu huvittamaan, vaikka minulla on yhä mahdollisuus saada opiskelijahintaisia lounaita. Juon viikonloppuisin tuorepuristettua appelsiinimehua ja matkustan Onnibussissa ekstrahintaisilla paikoilla. Ei ole ollut helppoa opetella käyttämään rahaa asioihin, joita on tottunut ajattelemaan hirveän kalliina.

Kaikkea en silti ole lyönyt ranttaliksi. Sijoitan 1 700 euroa kuukaudessa, en varmasti ikuisesti, mutta ainakin vuoden 2027 loppuun asti. Pelkästään tämä luku kertoo minulle, että kaikki rahani eivät voi mennä kulutukseen. Matkustan edelleen mieluummin bussilla kuin junalla, koska se on halvempaa, ja pyrin ennemmin kävelemään kuin kulkemaan julkisilla. En ole hankkinut autoa enkä kallista kuntosalijäsenyyttä, vaikka etenkin jälkimmäinen aika ajoin houkuttaa.

Kun rahaa ei ole pakko miettiä, voi olla haastavaa tunnistaa, millä on oikeasti itselle arvoa. Mikä on tuhlailua ja mikä turhaa kuluttamista? Jos kävisin joka päivä ravintolassa, hommasta katoaisi hohto. Harva meistä kuitenkaan on tilanteessa, jossa rahaa ei ollenkaan tarvitsisi miettiä, vaan valinnoilla on aina vaikutuksensa: jos vaikka ostan vitosella tuoremehua, en voi samalla rahalla ostaa indeksirahastoa. Jos ostan joka viikko sana mehun, menetän jo pari kymppiä, joilla olisin voinut ostaa vaikka lounaan tai pari ravintolassa.

Kulutusvalintoihini ja siihen, mihin olen jo päättänyt tuhlata, vaikuttavat luonnollisesti arvoni. Kävellen kulkeminen tekee hyvää myös keholle, joten kyse ei ole pelkästä säästötoimesta, mutta samalla valitsen silti säästää rahaa. Viikonlopuista haluan tehdä erityisiä, joten syön juuri sitä leipää ja juon juuri sitä mehua kuin sattuu tekemään mieli.

Opeteltavaa riittää silti. Onneksi tässä kohtaa kaikkea ei tarvitsekaan osata. Ilokseni olen oppinut nauttimaan myös matkasta kohti suurempia varallisuustavoitteitani.

Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.

Olen sijoittanut noin seitsemän vuotta vähintään 50 euroa kuukaudessa, pääosin matalakuluisiin passiivisiin indeksirahastoihin. Olen tavoitellut taloudellista riippumattomuutta, vapautta lopettaa kaikki työt ja elellä vain sijoitusten tuotoilla.

Nyttemmin olen alkanut pohtia, onko tuo sittenkään tavoitteeni. Töiden tekeminen on oikeastaan suurimman osan ajasta vallan kivaa, joten miksi kiiruhtaisin lopettamaan kaiken? Sijoittamisen kannalta ennenaikainen eläköityminen on kuitenkin houkutteleva tavoite.

Millaisiin summiin tähtään? Tavoitteenani on, että pystyisin nostamaan pörssistä nettona tuhat euroa kuukaudessa. Tähän lasken tarvitsevani noin 400 000 euron sijoitusvarallisuuden. Toisaalta jo 200 000 euroa sijoituksissa takaisi, että minun ei olisi käytännössä pakko tehdä mitään tiettyä työtä: tarvittaessa voisin vaikka opiskella uuden alan maisteriksi pelkkien sijoitusten turvin.

Tällä hetkellä minulla on pörssissä noin 60 000 euroa. Tavoitteenani on, että vuoden loppuun mennessä sijoituksia olisi 84 000 euroa. Olen päättänyt grindata sen verran, että saan 30-vuotiaana (eli ensi vuonna) kasaan 100 000 euron sijoitusvarallisuuden. Olen laskenut, että pystyn siihen saakka sijoittamaan 1 700 euroa kuussa, osin tuloja, osin säästöjä ja opintolainaa. En vielä tiedä, miltä tavoitteeni sen jälkeen tarkalleen näyttävät, joten mennään vaihe kerrallaan.

Pidän hyvin todennäköisenä, että pystyn saavuttamaan 200 000 euron sijoitusvarallisuuden (eli puolet lopullisesta tavoitteestani) 35-vuotiaaksi mennessä. Se tarkoittaisi, että 31–35-vuotiaana minun pitäisi sijoittaa noin 850 euroa kuukaudessa, kun oletan sijoitusteni kasvavan vähintään 7 prosenttia vuodessa. 

Korkoa korolle -ilmiö on huikea: jos haluaisin, että minulla 40-vuotiaana olisi 300 000 euroa, se tarkoittaisi 36–40-vuotiaana enää vain noin 250 euron kuukausittaisia sijoituksia. 45-vuotiaaseen mennessä minulla olisi 400 000 euroa, vaikka en 40 vuotta täytettyäni pistäisi sijoituksiin enää ollenkaan omaa rahaa.

Mitä sitten, kun 400 000 euroa olisi täynnä? Hyvä kysymys. Jos tykkäisin töiden tekemisestä silloin yhtä paljon kuin nytkin, voisin jatkaa samaan malliin ja luottaa olevani miljonääri reilusti ennen varsinaista eläkeikää. Tai sitten voisin elellä vapaaherrana, siinä määrin kuin vapaaherrat elelevät tonnin nettotuloilla.

Pidän tavoitteideni selkeistä tasaluvuista. Kun teen uusia laskelmia, vaihtelua on eritoten siinä, minkä ikäisenä haluaisin tavoitteeni saavuttaa, mutta yllä mainitut luvut ovat toistuvasti laskelmieni pohjana. Pidän myös ajatuksesta, että “pakollista” kuukausisijoitusten määrää voisi vähentää pikkuhiljaa.

Varmaa on lähinnä se, että juuri nyt jaksan painaa duunia, mutta jo parin vuoden päähän kaipaan enemmän joustoa ja mahdollisuutta tarkastella tilannetta uudelleen: jos jaksan silloinkin sijoittaa vähintään tonnin kuussa, hieno homma, mutta vähempikin riittää.

Taloudellinen riippumattomuus on valtavan laaja ja loputtoman mielenkiintoinen aihe, enkä todellakaan pysty käsittelemään sitä kokonaan yhdessä (15 minuutin aikarajalla kirjoitetussa) blogitekstissä. Onneksi ei tarvitsekaan, ja tulevissa teksteissä voin käsitellä tarkemmin sijoittamistani, syitä mielenkiinnolleni aihetta kohtaan sekä sitä, miksi juuri tonni kuussa on muodostunut tavoitteekseni.