”Valmis” on parempi kuin ”paras”

Olen jo pitkään haaveillut siitä, että saisin rakennettua itselleni oikeasti kestävän kirjoitusrutiinin. Homma kaatuu aina ennemmin tai myöhemmin siihen, että aikaa ei yksinkertaisesti ole riittävästi tai jotain muuta tähdellisempää ilmestyy joka kerta.

Tällä kertaa päätin kokeilla tällaista: 15 minuuttia aikaa, ja siinä ajassa pitää saada taiottua teksti, jonka olisi valmis julkaisemaan blogissa – ja jonka siis myös julkaisee. Aikaa loputtomalle hiomiselle ei yksinkertaisesti ole, ja vartissa on tultava valmista. Todennäköisesti en kirjoita tällaisissa varteissa elämäni parhaita tekstejä, mutta uskon, että minulle tekee ihan hyvää tähdätä ennemmin valmiiseen kuin parhaaseen.

Nimenomaan valmista priorisoiden olen kirjoittanut käytännössä kaikki elämäni olennaiset urakat, kuten graduni. Jahkailin opinnäytetyötäni vuositolkulla, kunnes lopulta aikaa oli pari kuukautta ennen viimeistä deadlinea ennen opiskeluoikeuden päättymistä. Totesin, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko valmistun maisteriksi tai en valmistu maisteriksi. Siinä kohtaa oli helppo päästää irti ylimääräisistä erinomaisuuksien tavoitteluista.

Tiesin, että paskakin hyväksytty gradu riitti saavuttamaan tutkinnon, joten päätin tähdätä ennemmin valmiiseen kuin erinomaiseen. Lopputulos? Valmistuin maisteriksi ja sain gradustani kiitettävän arvosanan.

Vartti on helppo löytää mistä tahansa päivästä, vaikka rutiinin muodostuminen varmasti vaatiikin totuttelua. Olen kokenut kirjoittaja, mutta todennäköisesti opettelua vaatii myös löytää keinot tehdä tekstiin järkevä lopetus rajallisen ajan puitteissa. Mihinkään hakukoneoptimointeihin tuskin jää aikaa, mutta lukijamäärän maksimoiminen ei olekaan tämän rakkausprojektin ytimessä. Sen sijaan toivoisin voivani innostaa ja näyttää erilaisia keinoja itselle tärkeiden asioiden toteuttamiseen.

Kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen on neuvonut kirjassaan Minusta tulee kirjailija kirjoittamaan vuoden ajan joka päivä yhden liuskan. Seuraavan vuoden voi käyttää editoimiseen, ja lopputuloksena on valmis romaanikäsikirjoitus.

Yhden liuskan kirjoittaminen ei välttämättä vaadi enempää kuin vartin päivässä, vaikkakin tämä vaatii sen, että työtä tehdään paljon myös ilman, että varsinaisesti kirjoitetaan. Jos työn alla on romaani, suurin osa tarinan luomisesta on joka tapauksessa ajattelua ja inspiroitumista. Jos ajatuksensa pystyy jäsentämään riittävän hyvin, on ihan mahdollista saada joka päivä liuska jotain järkevää aikaiseksi. (Tässä kohtaa olen itse kirjoittanut yhden liuskan.)

Uskon, että tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan kirjoja. Välttämättä niiden aika ei ole vielä, mutta rutiinin rakentaminen ja ylläpitäminen voi silti tehdä hyvää. Nuorempana minulla oli kauhea kiire saada asioita valmiiksi, nykyään haluan opetella nauttimaan matkasta.

Toivon, että kokeiluni myötä kynnys julkisesti luettavana olevan tekstin tuottamiseen laskee entisestään. Romaanikässäriä voi hioa ikuisesti, aivan kuten blogitekstiäkin, mutta se ei silti välttämättä valmista kohtaamaan nolatuksi tulemisen riskiä, joka omien ajatustensa jakamisessa kaikkien nähtäville aina on.

Blogissa en pysty ollenkaan vaikuttamaan siihen, kuka tekstini saattaa nähdä, enkä ainakaan ilman kommentointimahdollisuutta voi tietää, mitä mieltä hän kirjoituksestani välttämättä on. Kauheaa ja ihanaa.

Koen ehdottomasti olevani ihminen, joka ajattelee kirjoittamalla. Aivot tuntuvat yksinkertaisesti tukkoisilta, jos en kirjoita säännöllisesti. Se, että tekstin pyrkii kerralla luomaan sellaiseen muotoon, että joku muukin voi sitä ymmärtää, pakottaa jäsentämään ajatuksia tavalla, jota päiväkirja ei edellytä. Pääasiassa kuitenkin toivon, että tekstin tuottaminen auttaa minua kirjoittajana ja ajattelijana. Se, hyötyykö joku muu näiden lukemisesta, jää nähtäväksi.

Keskiviikkona 11.3.2026