Juoksin puolimaratonin!

Parin kuukauden treeni huipentui, kun lauantaina osallistuin muutaman tuhannen muun tavoin Turussa Paavo Nurmeen. Itkin useaan otteeseen matkan varrella, sillä olin niin fiiliksissä siitä, että vihdoin toteutan vuosia mielessä pyörineen haaveen.

Millaista puolimaratonin juokseminen sitten oli? Kerrataanpa!

Valmistauduin puolikkaalle Helsinki City Runin treeniohjelmalla, josta ehdin tehdä noin puolet ennen maratonpäivää. Treeniohjelmassa mitataan matkan sijaan aikaa. Tuntui mukavalta, että päivän treenin sai etenkin ohjelman alkuvaiheilla tehtyä, vaikka hommaan käytti vain parikymmentä minuuttia. Matkan varrella treenit pitenivät, samoin kuin oletetusti matkakin. 

Pari viimeistä viikkoa ennen kisaa tuntui, että yhdestäkään treenistä ei tule mitään. Vaihdoin nopeasti kävelyyn, ja yrittäminen lähinnä ärsytti. Harkitsin jossain kohtaa, olisinko vaihtanut puolikkaasta kymppiin, mutta aikataulusyistä lauantai oli lopulta helpompi kuin perjantai, jolloin vitonen ja kymppi juostiin.

Onneksi en vaihtanut. Siinä kohtaa, kun olin juossut ensimmäiset kymmenen kilometriä, en todellakaan ollut valmis lopettamaan.

Ajattelin etukäteen, että ensimmäisten viiden kilometrin jälkeen tulisi varmaan tuskastuminen siitä, miten paljon matkaa olisi vielä jäljellä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kuljin ensimmäiset noin 12 kilometriä oikein hyväntuulisena, ja puoliväli koitti yllättävän nopeasti.

Sitten tunnelma vaihtui. Seuraavat muutama kilometri olivat lähinnä vitutusta. Ainoa, mikä lohdutti, oli se, että vastaan tuli toista kertaa 21km lenkkiä juoksevia maratoonareita, ja minä hoin itselleni, että minun ei tarvitse tehdä tuota.

Viimeiset muutama kilometriä olin hyvin väsynyt. Varpaisiin sattui (veikkaan, että lenkkarini olivat vähän naftit) ja tiesin saaneeni ainakin yhden rakon, mutta muuten kehossa tuntui hyvältä. Nilkat tai polvet eivät ilmoitelleet itsestään, lonkankoukistajat kylläkin. Reitti kulki Turun keskustasta Ruissaloon ja takaisin, ja paluumatkalla ympärillä oli hirveästi kaupunkilaisia viettämässä tavallista lauantaipäiväänsä. Kaikki hurrasivat ja kannustivat, mikä tuli siinä kohtaa erityisen tarpeeseen.

Hölkkäsin maaliin ja aloin jälleen itkeä. En missään kohtaa epäillyt, ettenkö pääsisi perille, mutta tuntui silti älyttömältä olla maalissa. Sinne pääsy ei sitä paitsi ollut itsestäänselvää: näin useita, joita kärrättiin ambulanssiin. Päivä oli varsin lämmin, ja huomasin, että keskittyminen ei joka hetkessä tahtonut riittää. Tuntui hassulta miettiä, että matkan päättyminen oli koko ajan käytännössä yhden varomattoman askeleen päässä.

Nopeudessani ei ollut kehumista, mistä en ylläty. En todellakaan juossut koko matkaa, mutta selvää oli, että koko ajan on edettävä. Se tuntui symboliselta: ehkä en olisi perillä ensimmäisenä, mutta tekisin parhaani, että ylipäätään pääsisin maaliin. Nyt minulla on myös aika, jota voin koittaa seuraavalla puolikkaalla parantaa – ehkä jo tänä vuonna!

Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.