Mitä tarkoittaa tehdä jotakin joka päivä?

Olen pyöritellyt otsikon näennäisen pöhköä kysymystä päässäni viime aikoina jonkin verrankin. Siinä missä parikymppisyys oli täynnä Eteenpäin Pyrkimistä ja Elämän Alkamisen Odottamista, alan vähitellen tottua siihen, että elämä todellakin tapahtuu juuri nyt. Mistä se rakentuu? Millaista siitä tulee, ja miksi?

Suunnitteluun taipuvalle temperamentilleni on ollut hyödyllistä hahmottaa, että elämäksi kutsumamme kokonaisuus on lopulta vain kooste vuosista, kuukausista, viikoista, päivistä, tunneista ja minuuteista. Elämä ei ole sen kummallisempaa kuin mihin päätän aikani käyttää.

Olen ihminen, joka lankaa hampaat joka päivä. Olen myös ihminen, joka kirjoittaa blogitekstejä joka päivä. Olen ihminen, joka liikuttaa kehoaan joka päivä. Haluaisin olla myös ihminen, joka meditoi joka päivä, ja ihminen, joka kirjoittaa joka päivä muitakin omia luovia juttujaan kuin pelkästään blogia.

Mitä eroa ja yhteistä näillä lauseilla on? Yhdet kerron faktoina, toiset haaveina jostain, mitä en ole vielä saavuttanut.

Tosiasiassa en ole ihminen, joka lankaa hampaat aivan joka päivä. En ole myöskään ihminen, joka julkaisee blogitekstin aivan jokikisenä päivänä – joskus jää väliin jokunenkin päivä putkeen. Kehoni päivittäinen liikahtelukin on suhteellista. Silti nämä ovat asioita, jotka yhdistän itseeni ja arkiseen olemiseeni. Millä perusteella?

Kyse on lopulta samasta asiasta kuin vaikkapa riippuvuuskäyttäytymisen muokkaamisessa. Lasken raitistumiseni alkaneen siitä, kun ensimmäisen kerran tosissani päätin lopettaa juomisen. Sen jälkeen on ollut tilanteita, joissa olen päätynyt juomaan vähintään annoksen alkoholia, välillä useampana peräkkäisenä viikkona. Viime annoksesta taitaa olla 2,5 vuotta, sen tosin join luullen juomaa holittomaksi.

Päätös lopettamisesta oli tärkeämpi kuin se, että jokaisena päivänä sen jälkeen onnistuisin olemaan toimimatta toisin. Se, että päädyin silti juomaan, auttoi lopulta ymmärtämään, että päätös on pakko tehdä uudelleen joka päivä. Ei riitä, että kerran päättää, täytyy jaksaa valita samoin päivästä toiseen.

Enää en aktiivisesti mieti, joisinko tänään alkoholia vai en. Sen sijaan monet muut asiat vaativat nyt päivittäistä keskustelua itsen kanssa. 

Hampaiden lankaus ei ole hauskaa, ei ollut eilenkään, mutta olen kuitenkin päättänyt, että se kannattaa. Siksi teen niin tänäänkin.

Päivittäisissä päätöksissä olennaista on myös se, että niitä ei voi tehdä velaksi. Jos eilen hampaat jäivätkin lankaamatta, en silti lankaa niitä tänään kahdesti. On vain mentävä eteenpäin ja päätettävä tänään toimia toisin kuin edellisenä päivänä. Siinäkään ei olisi mitään järkeä, jos toteaisin, että kun nyt jäi yksi päivä välistä, voin yhtä hyvin lopettaa koko homman. En pystyisi pokkana perustelemaan valintaa suuhygienistilleni.

Yhtä lailla blogitekstien kirjoittaminen on tapa, josta täytyy tietoisesti pitää kiinni. En ole toistaiseksi siinä pisteessä, että ryhtyisin hommaan ilman minkäänlaista päänsisäistä keskustelua siitä, mitä nyt tekisinkään. Jos jokin päivä jää välistä, niin sitten jää. Syyllisyys ei tee minusta säntillisempää kirjoittajaa. Pahimmassa tapauksessa häpeä siitä, että ei tehnytkään jotain, mitä sanoi tekevänsä, lamaannuttaa täysin ja estää jatkamasta ollenkaan. Kuka siitä hyötyy?

Mitä tulee jälkimmäisiin lauseisiin – haluan kirjoittaa joka päivä muitakin luovia juttuja kuin blogia ja haluan meditoida joka päivä – olen vielä pisteessä, jossa en oikeastaan usko tekeväni noita juttuja joka päivä. Liian usein olen aloittanut ja sitten viikon tai kuukauden jälkeen huomannut, että äh, ei tästä tullutkaan rutiinia. Voi minua hassua.

Nykyään koen meditoivani vähän väliä. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pysähdyn kävellessä kuuntelemaan ympäristön ääniä (eli en Spotifyta, omg), keskityn ihmettelemään pilviä ja hidastan tietoisesti askeliani. Tai sitä, että sohvalla köllötellessäni hengitän muutaman kerran oikein syvään ja annan ajatusten harhailla ilman, että kiinnyn liikaa yhteenkään niistä. Silti minulla on ajatus, että päivittäinen meditaatio näyttää joltain muulta. Ja oikeastaan ajatus siitä, miltä asioiden pitäisi näyttää, on enemmän “unelmarutiinieni” tiellä kuin se, että en päivittäin kökötä puolta tuntia risti-istunnassa.

Mitä tulee luovaan kirjoittamiseen, toivoisin löytäväni lempeyttä itseäni kohtaan. Joka päivä ei tarvitse kirjoittaa kokonaista lukua romaaniin. Ei edes joka viikko. Pieniksi hetkiksi ja tekstinpätkien ajaksi mielikuvitukseen sukeltaminen on silti niin arvokasta, että sitä kannattaa tehdä. Toivoisin myös muistavani, että tässäkin vain tällä päivällä ja huomisella on merkitystä. Jos olen kirjoittanut monta päivää putkeen, hienoa, mutta tänään pitää silti päättää tehdä sama asia uudelleen.